EU:n huippukokous on Ranskan presidentin Nicolas Sarcozyn aloitteesta päättänyt perustaa viisaiden ryhmän. Ryhmän tehtävänä on pohtia EU:n menestymisen edellytyksiä ja asemaa vuosina 2020 - 2030 talouden, sosiaalisen vastuun, oikeusturvan, energian ja ilmastonmuutoksen osalta. Työn on määrä valmistua viimeistään kesäkuussa 2010. Uutiset tietävät kertoa, että Suomen ehdokas ryhmään tai jopa ryhmän johtoon on Jorma Ollila. Pääministeri Vanhasen mukaan ryhmään tarvitaan eri alojen asiantuntijoita eikä ex-poliitikkoja, asiasta ei kuitenkaan pidä keskustella julkisesti. Koska yritän pysyä asiallisena, sensuroin ne sanat, jotka ensimmäisenä tulivat mieleeni tämän luettuani.
Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Tämä asia ei kuulu julkiseen keskusteluun. Tätä asiaa ei ole syytä enempää problematisoida. EU:sta tulee juttuja ja Suomi koittaa ajaa omaa etuaan parhaansa mukaan. Mikä ihmeen toimija on Suomi? Missä on avoin keskustelu, missä on politiikka, missä läpinäkyvä päätöksenteko ja demokraattisuus? Millä ihmeen mandaatilla tällainen ryhmä esittää kantojaan Euroopan Unionin sosiaalisesta vastuusta tai ilmastonmuutoksesta? Nämä ovat poliittisia kysymyksiä, joista kuuluu päättää demokraattisesti. Poliittinen valta kuuluu kansan valitsemille päättäjille ja mielestäni ennen kaikkea poliittisille puolueille.
Eilen uutisissa kerrottiin, että ehdolla ryhmän johtoon olisivat Jorma Ollila, Latvian entinen presidentti Vaira Vike-Freiberga, sekä Espanjan entinen pääministeri Felipe Gonzales. Mielestäni kyseessä eivät ole Suomen, Latvian ja Espanjan ehdokkaat. Valittavana on monikansallisen suurpääoman edustaja, kepulainen Ollila tai konservatiivi, USA-symppari Vike-Freiberga tai sosialistien Gonzales. Viitsisikö joku kertoa tämän myös suomalaiselle medialle ja suurelle yleisölle, ennen kuin ryhtyvät iloitsemaan siitä, että SUOMALAINEN tuli valituksi johonkin (tai ei tullut). Pääministeri Vanhanen tosiaan kertoi, että ryhmään tarvitaan asiantuntijoita eikä poliitikkoja. Vaikka julkisessa keskustelussa onkin saanut tottua siihen, että asioita ei politisoida ja poliittiset kysymykset esitetään neutraaleina, on tämä jo pöyristyttävää. Ikään kuin olisi olemassa objektiivisia asiantuntijoita, jotka osaavat kertoa yhden suuren totuuden.
Hyvä pääministeri, hyvä Suomen media. Ei ole olemassa objektiivista totuutta. On olemassa vaihtoehtoja. On olemassa muun muassa vasemmistolaisia ja oikeistolaisia vaihtoehtoja, oikeudenmukaisia ja epäoikeudenmukaisia vaihtoehtoja. Jos tällainen ryhmä täytyy perustaa, toivon, että siellä olisi mahdollimman monta sosialistia/sosialidemokraattia. Mahdollisimman monta ihmistä, joita kiinnostaisi sosiaalinen Eurooppa, oikeudenmukainen tulonjako, ihmisten hyvinvointi ja ilmastonmuutoksen vastainen taistelu. Kaikkiin kysymyksiin voidaan hakea ratkaisuja joko ihmisten hyvinvoinnin ehdoilla tai taloudellisen kilpailukyvyn ehdoilla. Näinköhän Gonzalesin ja Ollilan prioriteettijärjestys on sama?
Hanna Isbom
torstai 13. joulukuuta 2007
tiistai 27. marraskuuta 2007
Puolueosasto = oma osasto
Puolueen uudistamisen yhteydessä on puhuttu paljon uusia jäseniä kiinnostavien vaikutuskanavien luomisesta, osastotoiminnan vireyttämisestä sekä jäsenelle mielenkiintoisen toimintaympäristön luomisesta.
Itse olen saanut olla onnekas, oma puolueosastoni on aktiivinen, meillä on kokouksia, järjestämme tapahtumia, meillä on oma lehti ja keräämme rahaa myös palstatoiminnalla. Arvaan kuitenkin, että näistä asioista kertoessani monen minun ikäiseni ja miksei vanhemmankin toverin tai toveruutta harkitsevan naama venähtää. Mitä ihmettä, palstatoimintaa? Kokouksia? – Ei, ei minun juttuni ollenkaan.
Myönnän itsekin, että tämän lisäksi kaipaan muuta. Nämä jo olemassa olevat toimintatavat ovat hyviä mutta uusia toimintatapoja on vaikea kehittää jos ideat ovat vähissä ja tekijöitä vielä vähemmän. Minä kaipaan aatteen paloa ja toiminnallista tekemistä. Haluaisin tutustua uusiin ihmisiin osastotoiminnan kautta. Haluaisin osallistua tempauksiin ja vaikka tanssikurssille jos se olisi mahdollista. Voisin lähteä vaikka ovelta ovelle keräämään adressia Itämeren tai naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen puolesta, jos myös tämänkaltaisia toimintoja olisi enemmän tarjolla. Tällä hetkellä vain taitaa olla niin, että samoista asioista kiinnostuneet eivät ole päätyneet samaan osastoon, miksi? Se onkin kysymys mihin en osaa vastata. Tiedon puute, julkisuuskuvamme yms. ovat varmasti syitä. Milloin meidät Demarit nähdään, on ainoastaan silloin kun olemme jättäneet jotain tekemättä. Se on meidän Demarien risti jota joudumme kantamaan. Se on se asia mihin meidän pitää tarttua ja muuttaa entistä hanakammin.
Osastojen toiminta on jo nyt avointa. Mutta jäsenhankintaan ja jäsenhuoltoon on nähty liian vähän vaivaa. Onko kyse laiskuudessa, väsymyksessä, osaamisen puuteessa? Syitä on varmasti monia, mutta se ei poista ongelmaa, että uusien jäsenten rekrytoinnissa puolueosastoilla on iso valta ja jäsenhuollossa iso vastuu. Olemme ehkä hiukan sisäänpäin kääntyneitä, jos jokaisessa meissä asuu pieni demari, miksemme uskalla pyytää naapuriamme tulemaan mukaan toimintaan? Jäsenrekrytointiin ja osastojen toimintaan tulisi mielestäni panostaa entistä enemmän tulevaisuudessa. Siinä samalla kun kehitetään nettityöväentaloja ja maanlaajuisia verkostoja, rahkeita pitää löytyä myös paikalliselle tasolle. Ihmisten innostaminen, kouluttaminen ja kuunteleminen, niillä päästäisiin jo pitkälle. Kaiku vasta kun sille huutaa, uskon että aktiivisella paikallisella työllä saamme uusia toimintatapoja ja sitä kautta uudenlaista ryhtiä koko liikkeeseen.
Puolueosastoja tulee yhdistää, ei sen vuoksi että tehdään kahdesta huonosti toimivasta osastosta yksi vielä huonommin toimiva vaan siksi, että hallintoa supistamalla saamme enemmän aikaa vapaille ideoille ja itse toiminnalle. Olemme välillä liian tunnollisia, siitä olen ihan varma. Kyllähän nyt kokous aina tarvitsee esityslistan, osaston taloudesta on pidettävä huolta. Mutta valitettavasti, vaikka yhdistystoiminta onkin mielenkiintoista, saattaa papereiden pyörittämisestä tulla arkipäivää ja kohta huomataan hauskuuden loppuneen.
Minun puolueosastossani on välillä oikein hauskaa, mutta haluaisin että muutkin näkevät sen. Puolueosasto antaa mahdollisuuden sukupolvien väliselle keskustelulle, uusien ajatusten ja aikojen saatossa kerättyjen kokemusten pelikentälle. Välillä vain tuntuu siltä, että osastojen arvostus jäsenten keskuudessa on jostain syystä laskenut kuin härän häntä. Ei haluta tulla mukaan, ei haluta sitoutua, mutta minun mielestäni tässä toiminnassa jos missä pitää ollakin sitoutunut!
Minna Räsänen
Itse olen saanut olla onnekas, oma puolueosastoni on aktiivinen, meillä on kokouksia, järjestämme tapahtumia, meillä on oma lehti ja keräämme rahaa myös palstatoiminnalla. Arvaan kuitenkin, että näistä asioista kertoessani monen minun ikäiseni ja miksei vanhemmankin toverin tai toveruutta harkitsevan naama venähtää. Mitä ihmettä, palstatoimintaa? Kokouksia? – Ei, ei minun juttuni ollenkaan.
Myönnän itsekin, että tämän lisäksi kaipaan muuta. Nämä jo olemassa olevat toimintatavat ovat hyviä mutta uusia toimintatapoja on vaikea kehittää jos ideat ovat vähissä ja tekijöitä vielä vähemmän. Minä kaipaan aatteen paloa ja toiminnallista tekemistä. Haluaisin tutustua uusiin ihmisiin osastotoiminnan kautta. Haluaisin osallistua tempauksiin ja vaikka tanssikurssille jos se olisi mahdollista. Voisin lähteä vaikka ovelta ovelle keräämään adressia Itämeren tai naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen puolesta, jos myös tämänkaltaisia toimintoja olisi enemmän tarjolla. Tällä hetkellä vain taitaa olla niin, että samoista asioista kiinnostuneet eivät ole päätyneet samaan osastoon, miksi? Se onkin kysymys mihin en osaa vastata. Tiedon puute, julkisuuskuvamme yms. ovat varmasti syitä. Milloin meidät Demarit nähdään, on ainoastaan silloin kun olemme jättäneet jotain tekemättä. Se on meidän Demarien risti jota joudumme kantamaan. Se on se asia mihin meidän pitää tarttua ja muuttaa entistä hanakammin.
Osastojen toiminta on jo nyt avointa. Mutta jäsenhankintaan ja jäsenhuoltoon on nähty liian vähän vaivaa. Onko kyse laiskuudessa, väsymyksessä, osaamisen puuteessa? Syitä on varmasti monia, mutta se ei poista ongelmaa, että uusien jäsenten rekrytoinnissa puolueosastoilla on iso valta ja jäsenhuollossa iso vastuu. Olemme ehkä hiukan sisäänpäin kääntyneitä, jos jokaisessa meissä asuu pieni demari, miksemme uskalla pyytää naapuriamme tulemaan mukaan toimintaan? Jäsenrekrytointiin ja osastojen toimintaan tulisi mielestäni panostaa entistä enemmän tulevaisuudessa. Siinä samalla kun kehitetään nettityöväentaloja ja maanlaajuisia verkostoja, rahkeita pitää löytyä myös paikalliselle tasolle. Ihmisten innostaminen, kouluttaminen ja kuunteleminen, niillä päästäisiin jo pitkälle. Kaiku vasta kun sille huutaa, uskon että aktiivisella paikallisella työllä saamme uusia toimintatapoja ja sitä kautta uudenlaista ryhtiä koko liikkeeseen.
Puolueosastoja tulee yhdistää, ei sen vuoksi että tehdään kahdesta huonosti toimivasta osastosta yksi vielä huonommin toimiva vaan siksi, että hallintoa supistamalla saamme enemmän aikaa vapaille ideoille ja itse toiminnalle. Olemme välillä liian tunnollisia, siitä olen ihan varma. Kyllähän nyt kokous aina tarvitsee esityslistan, osaston taloudesta on pidettävä huolta. Mutta valitettavasti, vaikka yhdistystoiminta onkin mielenkiintoista, saattaa papereiden pyörittämisestä tulla arkipäivää ja kohta huomataan hauskuuden loppuneen.
Minun puolueosastossani on välillä oikein hauskaa, mutta haluaisin että muutkin näkevät sen. Puolueosasto antaa mahdollisuuden sukupolvien väliselle keskustelulle, uusien ajatusten ja aikojen saatossa kerättyjen kokemusten pelikentälle. Välillä vain tuntuu siltä, että osastojen arvostus jäsenten keskuudessa on jostain syystä laskenut kuin härän häntä. Ei haluta tulla mukaan, ei haluta sitoutua, mutta minun mielestäni tässä toiminnassa jos missä pitää ollakin sitoutunut!
Minna Räsänen
maanantai 19. marraskuuta 2007
Ahteen paloa
Kansanliike SDP kokoontui viikonloppuna puoluevaltuuston kokoukseen. Jälleen oli aika julkistaa uusia ajatuksia ja käydä keskustelua sekä niistä että muista ajankohtaisista kysymyksistä. Puolueen puheenjohtajan hyvää puheenvuoroa edelsi kuitenkin antikliimaksi. Kokousväki sai korvat punaisina kuunnella "ahteen paloa". Puoluevaltuuston puheenjohtaja Matti Ahde oli jostain käsittämättömästä syystä valinnut keskeiseksi aiheekseen sisäisen keskustelun tyrehdyttämisen. Ahde totesi, että se "julkisuudessa käytynä ei välttämättä enää palvele liikkeen etua, päinvastoin." Ajattelikohan Ahde, että tämä puheenvuoro palvelisi?
Sisäinen keskustelu on siinä vaiheessa mennyt överiksi, kun aletaan keskinäinen loanheitto ja mielipiteiden suitseminen. Kun käytetään puheenvuoroja järjestörakenteista tai uusista sisältöideoista, niin asialla ovat poikkeuksetta ihmiset, joille liike on tärkeä ja jotka sen pohtimiseen ovat aikaa halunneet käyttää. Älkäämme moittiko heitä siitä. Älkäämme myöskään kyseenalaistako mielipiteitä, jotka koskettelevat järjestöreformia sanomalla, että "eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa?" Vaadimmeko kaikki uudistuksia käsittelevät puheenvuorot samoilta henkilöiltä? Eivätkö säännöt, joihin useat uudistukset tarkoittaisivat muutoksia, todella toimi järjestötoiminnan perustana, jolloin avoimuutta lisäävät toimet ja demokratian vahvistaminen väistämättä tarkoittavat niiden modernisointia? Ja ennen kaikkea: missä ovat moittijoiden yhtään minkäänlaiset omat uudistusehdotukset?
Se siitä ja muutama ajatus uusista tuulista, jotka Ahteen puheenvuorosta jäivät puuttumaan. On nimittäin korkea aika ohjata keskustelu kohti positiivisia sisältöjä ja oivalluksia. Minulle sosialidemokraattinen liike on sivistysliike. Se on ihmisten tasavertaisuutta edistävä uudistusliike, jolle globalisaatio on aina ollut luonteva ilmiö ajattelun ollessa ylikansallista. Se mitä SDP ei ole pitkään aikaan ollut, mutta minkä puutteeseen sillä ei enää ole varaa on dynaaminen ympäristötoimijuus. Näiden pilareiden varaan rakentuu uudistava SDP. Silloin on turha takertua tehtyjen virheiden puolustamiseen, vaan rohkeasti lähdettävä viitoittamaan tietä kohti ihannetilaa.
Suomi ei ole tasa-arvoinen yhteiskunta. Tuloerot ovat jatkuvasti kasvaneet ja osaaminen, joka "erottelee jyvät akanoista" ei ole kaikkien saatavilla. Sivistysliike voisi tulevaisuudessa rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa ja maailmaa sydämen sivistyksen ja henkisen hyvinvoinnin perustalle. Suomalainen koulutusjärjestelmä jakaa tällä haavaa ikäluokan sisäisesti nuoret: toiset menevät lukioon ja toiset joutuvat ammattikouluun, jotkut syrjäytyvät jo peruskoulun jälkeen. Tilanne on sietämätön. Syrjäytyminen periytyy ja kouluja käymättömän on erittäin vaikea saada uudelleen otetta elämästä. Jakava duaalimalli – jonka idea on tarjota vaihtoehtoja ja monipuolisuutta, mutta joka tyrehdyttää sukupolven sisäisen koheesion – on aika arvioida uudelleen. Samaa pätee koko koulutusketjuumme aina korkeakouluihin asti. Onko ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen erillään ololle todella perusteita?
Lähtökohta koulutuksessa tulee tietysti olla kriittiseen ajatteluun oppimisessa. Tiedostava ihminen osaa hakea tietoa ja muokata sitä. Oppimisesta ja sivistyksestä pitäisi muodostua elämäntapa. Meidän pitäisi läpi elämämme olla uteliaita ja alttiita oppimaan uutta. Siten turvaamme globalisaation muovaamassa jatkuvassa muutoksessa parhaiten hyvinvointimme, nautimme elämästä ja olemme myös tuottavia. Tämä edellyttää luonnollisesti myös kansainvälisen työn asettamista agendan kärkeen. SDP:lle tai Suomelle ei ole pitkällä tähtäimelle kuin haitaksi nationalistinen kyläpolitikointi. Aatteemme edellyttävät aktiivista kehityspolitiikkaa. Pohjoisen ja etelän kuilua on kurottava umpeen, kansainvälistä keskinäisriippuvuutta on lisättävä ja konfliktien mahdollisuutta ehkäistävä. Erityisesti ympäristö- ja energiapolitiikalla tulee tulevaisuudessa olemaan pääosin globaali keskustelutaso, jossa oma hyvinvointi saa rinnalleen yhteisen vastuun.
Maailma on epätasa-arvoinen, kuten Suomikin. Kotoista eriarvoisuutta on kavennettava tuloeroja pienentämällä. Erilaisia tulomuotoja verotetaan tällä hetkellä hyvin eri lailla, mikä on johtanut osaltaan syntyneeseen tilanteeseen. Toisaalta sosiaaliturvamme kaipaa uudistamista etenkin vähimmäisetuuksien tason osalta. Samalla monimutkaisen järjestelmän yksinkertaistaminen ja eri instrumenttien yhteensovitus on välttämätöntä. Tanskan mallissa on hyviä puolia. Innovaatioita ei tule pelätä. Kehittyvän teknologian ja parantuvien käytänteiden avulla me pääsemme kestävämpään elämäntapaan. Samalla tavalla meidän on ennakkoluulottomasti otettava valtiolle ja kunnille se hyöty, jonka markkinamekanismin kautta on mahdollista saada. Välttämätöntä on pitää palveluntuotanto demokraattisten päättäjien ohjattavissa, mutta toteuttamistavat kehittykööt.
Itse en halua viedä SDP:tä oikealle tai vasemmalle. Eteenpäin on oikein hyvä suunta. Miten kavennamme tuloeroja? Miten kasvatamme kansainvälistä vaikuttavuuttamme? Miten luomme uusia työpaikkoja ja uusia aloja? Miten hyödynnämme markkinoita kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla? Miten nostamme äänestysaktiivisuutta ja saamme ihmiset jälleen olemaan ylpeitä demokratiastamme? Miten synnytämme toivon ihmisten mieliin?
Yritetäänkö vastata näihin ja kyräillään vähemmän?
Arto J. Virtanen
Sisäinen keskustelu on siinä vaiheessa mennyt överiksi, kun aletaan keskinäinen loanheitto ja mielipiteiden suitseminen. Kun käytetään puheenvuoroja järjestörakenteista tai uusista sisältöideoista, niin asialla ovat poikkeuksetta ihmiset, joille liike on tärkeä ja jotka sen pohtimiseen ovat aikaa halunneet käyttää. Älkäämme moittiko heitä siitä. Älkäämme myöskään kyseenalaistako mielipiteitä, jotka koskettelevat järjestöreformia sanomalla, että "eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa?" Vaadimmeko kaikki uudistuksia käsittelevät puheenvuorot samoilta henkilöiltä? Eivätkö säännöt, joihin useat uudistukset tarkoittaisivat muutoksia, todella toimi järjestötoiminnan perustana, jolloin avoimuutta lisäävät toimet ja demokratian vahvistaminen väistämättä tarkoittavat niiden modernisointia? Ja ennen kaikkea: missä ovat moittijoiden yhtään minkäänlaiset omat uudistusehdotukset?
Se siitä ja muutama ajatus uusista tuulista, jotka Ahteen puheenvuorosta jäivät puuttumaan. On nimittäin korkea aika ohjata keskustelu kohti positiivisia sisältöjä ja oivalluksia. Minulle sosialidemokraattinen liike on sivistysliike. Se on ihmisten tasavertaisuutta edistävä uudistusliike, jolle globalisaatio on aina ollut luonteva ilmiö ajattelun ollessa ylikansallista. Se mitä SDP ei ole pitkään aikaan ollut, mutta minkä puutteeseen sillä ei enää ole varaa on dynaaminen ympäristötoimijuus. Näiden pilareiden varaan rakentuu uudistava SDP. Silloin on turha takertua tehtyjen virheiden puolustamiseen, vaan rohkeasti lähdettävä viitoittamaan tietä kohti ihannetilaa.
Suomi ei ole tasa-arvoinen yhteiskunta. Tuloerot ovat jatkuvasti kasvaneet ja osaaminen, joka "erottelee jyvät akanoista" ei ole kaikkien saatavilla. Sivistysliike voisi tulevaisuudessa rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa ja maailmaa sydämen sivistyksen ja henkisen hyvinvoinnin perustalle. Suomalainen koulutusjärjestelmä jakaa tällä haavaa ikäluokan sisäisesti nuoret: toiset menevät lukioon ja toiset joutuvat ammattikouluun, jotkut syrjäytyvät jo peruskoulun jälkeen. Tilanne on sietämätön. Syrjäytyminen periytyy ja kouluja käymättömän on erittäin vaikea saada uudelleen otetta elämästä. Jakava duaalimalli – jonka idea on tarjota vaihtoehtoja ja monipuolisuutta, mutta joka tyrehdyttää sukupolven sisäisen koheesion – on aika arvioida uudelleen. Samaa pätee koko koulutusketjuumme aina korkeakouluihin asti. Onko ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen erillään ololle todella perusteita?
Lähtökohta koulutuksessa tulee tietysti olla kriittiseen ajatteluun oppimisessa. Tiedostava ihminen osaa hakea tietoa ja muokata sitä. Oppimisesta ja sivistyksestä pitäisi muodostua elämäntapa. Meidän pitäisi läpi elämämme olla uteliaita ja alttiita oppimaan uutta. Siten turvaamme globalisaation muovaamassa jatkuvassa muutoksessa parhaiten hyvinvointimme, nautimme elämästä ja olemme myös tuottavia. Tämä edellyttää luonnollisesti myös kansainvälisen työn asettamista agendan kärkeen. SDP:lle tai Suomelle ei ole pitkällä tähtäimelle kuin haitaksi nationalistinen kyläpolitikointi. Aatteemme edellyttävät aktiivista kehityspolitiikkaa. Pohjoisen ja etelän kuilua on kurottava umpeen, kansainvälistä keskinäisriippuvuutta on lisättävä ja konfliktien mahdollisuutta ehkäistävä. Erityisesti ympäristö- ja energiapolitiikalla tulee tulevaisuudessa olemaan pääosin globaali keskustelutaso, jossa oma hyvinvointi saa rinnalleen yhteisen vastuun.
Maailma on epätasa-arvoinen, kuten Suomikin. Kotoista eriarvoisuutta on kavennettava tuloeroja pienentämällä. Erilaisia tulomuotoja verotetaan tällä hetkellä hyvin eri lailla, mikä on johtanut osaltaan syntyneeseen tilanteeseen. Toisaalta sosiaaliturvamme kaipaa uudistamista etenkin vähimmäisetuuksien tason osalta. Samalla monimutkaisen järjestelmän yksinkertaistaminen ja eri instrumenttien yhteensovitus on välttämätöntä. Tanskan mallissa on hyviä puolia. Innovaatioita ei tule pelätä. Kehittyvän teknologian ja parantuvien käytänteiden avulla me pääsemme kestävämpään elämäntapaan. Samalla tavalla meidän on ennakkoluulottomasti otettava valtiolle ja kunnille se hyöty, jonka markkinamekanismin kautta on mahdollista saada. Välttämätöntä on pitää palveluntuotanto demokraattisten päättäjien ohjattavissa, mutta toteuttamistavat kehittykööt.
Itse en halua viedä SDP:tä oikealle tai vasemmalle. Eteenpäin on oikein hyvä suunta. Miten kavennamme tuloeroja? Miten kasvatamme kansainvälistä vaikuttavuuttamme? Miten luomme uusia työpaikkoja ja uusia aloja? Miten hyödynnämme markkinoita kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla? Miten nostamme äänestysaktiivisuutta ja saamme ihmiset jälleen olemaan ylpeitä demokratiastamme? Miten synnytämme toivon ihmisten mieliin?
Yritetäänkö vastata näihin ja kyräillään vähemmän?
Arto J. Virtanen
torstai 15. marraskuuta 2007
Ei vain puhetta, vaan myös kuuntelua
SDP:n puoluevaltuusto kokoontuu perjantaina. Ensimmäistä kertaa tuo tapahtuma myös välitetään netin kautta. Varsin jännä nähdä miten homma tulee toimimaan. Kun suuret ikäluokat eläköityvät ja jäävät vähitellen eläkkeelle, tarkoittaa se poistumaa työelämästä mutta myös järjestökentältä. SDP:n on kyettävä vastaamaan tähän haasteeseen. Kun nykyiset toimijat haluavat jäädä järjestötoiminnasta eläkkeelle, 5–20 vuoden päästä, pitää puolueella olla heidän tilalleen päteviä, asiansa osaavia tekijöitä.
Tarvitsemme jatkossakin kahvin, sopan ja aatteen jakajia sekä valtakunnan tason päätöksentekijöitä. Nämä henkilöt eivät tipahda yllättäen ja pyytämättä taivaalta tai postiluukusta. Heidän löytämisensä ja sitouttamisensa toimintaa lähtee teoista sekä vastaanottavasta ilmapiiristä. Kokemus tuo mukanaan vahvuutta, mutta sen rinnalle tarvitaan uusia näkemyksiä ja tapoja katsoa asioita. Vain sukupolvien välisellä yhteistyöllä voidaan tehdä toimivaa politiikkaa.
Toivottavasti viikonlopun puoluevaltuusto on yksi näistä paikoista, joissa eri puolilta maata tulevat, eri-ikäiset ja -taustaiset ihmiset katsovat avoimin mielin tulevaisuuteen ja kuuntelevat toisiaan herkillä korvilla.
Heidi Lehikoinentorstai 8. marraskuuta 2007
Mihin kukakin kuuluu ja mikä meitä yhdistää?
Aamulla tv:n avattuani korviini kantautui ensimmäisenä sanat: lasten ja nuorten mielenterveys. Vaikka unihiekka vielä kaihersikin silmiäni, ei asiayhteys jäänyt epäselväksi. Tällä viikolla on ollut jälleen aika pysähtyä miettimään elämää, yhteiskuntaa ja meitä ihmisiä siinä, yhteisöä.
Millaisissa yhteisöissä me suomalaiset 2000-lvulla elämme? Internetyhteisöissä tuetaan toinen toisia surun hetkellä, työyhteisöissä päivitellään tapahtumia. Onko meillä kotona joku odottamassa, langan päässä olkapää vastaanottamassa? Vai onko metronpenkillä istuva ihminen lähimmäisemme? Millaisessa maailmassa me elämme ja pitäisikö sen kehitykseen jotenkin puuttua?
Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin vastaukset ovat vähintäänkin yhtä suuria ja perustavanlaatuisia. Jokainen ihminen voi kuitenkin olla osaltaan edistämässä toisenlaista maailmaa. Jokainen samanhenkisten ihmisten yhteisö voi luoda uusia toimintatapoja ja yhteisöllisyyden muotoja. Näin voi tehdä myös SDP.
Nykyisellään SDP:n organisaatiorakenne perustuu vahvasti puolueosastoihin. Tämä ei sinällään vaadi muutosta, mutta osastotoimintaa tulisi kehittää enemmän asialähtöiseksi ja vähemmän byrokraattiseksi järjestötoiminnaksi. Osastojen muotoa tulisi myös uudistaa niin, että osaston perustana voisi olla esimerkiksi jokin politiikan lohko. Näin koottaisiin kyseisestä asiasta kiinnostuneet ihmiset yhteen keskustelemaan ja toimimaan aktiivisesti haluamallaan alueella.
Samaan aikaan uudella jäsenellä tulisi olla mahdollisuus liittyä suoraan piiriin, näin halutessaan. Näin mahdollistettaisiin tarkoituksenmukainen jäsenyys siinä tapauksessa, että sopivaa osastoa ei heti uudelle jäsenelle löydy. Samalla annettaisiin mahdollisuus kuulua useampaan osastoon, omien mielenkiinnonkohteiden mukaan. Tarjottaisiin toimimisen ja keskustelun yhteisöjä ilman monimutkaisia hakuprosesseja.
Toimivan ja virkeän kansanliikkeen perusta on hyvinvoiva jäsenistö. Jäsenistön aktiivisuutta tukeva ja siihen kannustava liike ei ylläpidä vanhoja rakenteita vain koska ne ovat vanhoja tai perinteikkäitä. SDP on kansanliike ja SDP:n tulee olla valmis muokkaamaan rakenteitaan paremmin nykyaikaa vastaaviksi. On kysyttävä: voiko keskustelua, ideointia ja aktiivisia toimijoita olla koskaan liikaa? Jos ei, mitä me vielä odotamme?
Heidi Lehikoinen
Millaisissa yhteisöissä me suomalaiset 2000-lvulla elämme? Internetyhteisöissä tuetaan toinen toisia surun hetkellä, työyhteisöissä päivitellään tapahtumia. Onko meillä kotona joku odottamassa, langan päässä olkapää vastaanottamassa? Vai onko metronpenkillä istuva ihminen lähimmäisemme? Millaisessa maailmassa me elämme ja pitäisikö sen kehitykseen jotenkin puuttua?
Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin vastaukset ovat vähintäänkin yhtä suuria ja perustavanlaatuisia. Jokainen ihminen voi kuitenkin olla osaltaan edistämässä toisenlaista maailmaa. Jokainen samanhenkisten ihmisten yhteisö voi luoda uusia toimintatapoja ja yhteisöllisyyden muotoja. Näin voi tehdä myös SDP.
Nykyisellään SDP:n organisaatiorakenne perustuu vahvasti puolueosastoihin. Tämä ei sinällään vaadi muutosta, mutta osastotoimintaa tulisi kehittää enemmän asialähtöiseksi ja vähemmän byrokraattiseksi järjestötoiminnaksi. Osastojen muotoa tulisi myös uudistaa niin, että osaston perustana voisi olla esimerkiksi jokin politiikan lohko. Näin koottaisiin kyseisestä asiasta kiinnostuneet ihmiset yhteen keskustelemaan ja toimimaan aktiivisesti haluamallaan alueella.
Samaan aikaan uudella jäsenellä tulisi olla mahdollisuus liittyä suoraan piiriin, näin halutessaan. Näin mahdollistettaisiin tarkoituksenmukainen jäsenyys siinä tapauksessa, että sopivaa osastoa ei heti uudelle jäsenelle löydy. Samalla annettaisiin mahdollisuus kuulua useampaan osastoon, omien mielenkiinnonkohteiden mukaan. Tarjottaisiin toimimisen ja keskustelun yhteisöjä ilman monimutkaisia hakuprosesseja.
Toimivan ja virkeän kansanliikkeen perusta on hyvinvoiva jäsenistö. Jäsenistön aktiivisuutta tukeva ja siihen kannustava liike ei ylläpidä vanhoja rakenteita vain koska ne ovat vanhoja tai perinteikkäitä. SDP on kansanliike ja SDP:n tulee olla valmis muokkaamaan rakenteitaan paremmin nykyaikaa vastaaviksi. On kysyttävä: voiko keskustelua, ideointia ja aktiivisia toimijoita olla koskaan liikaa? Jos ei, mitä me vielä odotamme?
Heidi Lehikoinen
keskiviikko 7. marraskuuta 2007
Hämeenlinnasta
Epämiellyttävä totuus oli mukana pyhäinmiestenpäivänä Hämeenlinnassa järjestetyssä Sosiaalidemokratian suunta ja tulevaisuus-seminaarissa. Puhuimme paljon, ja ilahduttavan paljon asiaakin.
Minulla päivän suurin oivallus liittyi sosiaalipolitiikkaan. Minua kun on kiusannut se, että elämme tätä nykyä maassa, jossa perintöveroa pidetään suurena yhteiskunnallisena epäkohtana, ja jonka ideologiassa jokainen on oman onnensa seppä. Ihmisistä on tullut niin yksilöllisiä, että he tuntevat kaiken osakseen koituneen hyvän olevan heidän oman ahkeruutensa, lahjakkuutensa ja kyvykkyytensä tulosta. Kouluttamattomuus, terveysongelmat ja muut epävarmuuden tunnetta aiheuttavat ja siten hyvinvointia huonontavat tekijät taas keskittyvät yhä enemmän yksille ja samoille ihmisille. Kun tavalliset suomalaiset eivät enää edes tunne ketään jolla menisi huonosti, eikä heillä itsellään ole suurtakaan riskiä päätyä sosiaaliviraston asiakkaiksi, mikä on heidän motivaationsa maksaa moniongelmaisten syrjäytyneiden kustannuksia? Se, että pahoinvoinnin kasaantuminen lisää rikollisuutta? Jos sen näin muotoilee, aika moni taitaa äänestää lisärahoitusta mieluummin poliisille kuin turvaverkkojen kehittämiseen. ”Pidä huolta köyhistä tai ne hakkaavat mummosi” ei nyt vain ole kovin myyvä puolustus hyvinvointivaltiolle. Ei ainakaan, jos se on ainoa puolustus. Kysymys kuuluukin, voivatko uusi itseriittoinen yksilö ja hyvinvointiyhteiskunnan kollektiivisuus ylipäänsä jatkaa olemassaoloaan samassa ajassa ja paikassa, vai täytyykö toisen väistyä?
Kun Thomas Wallgren mainitsi lauantain puheenvuorossaan yhtenä trendinä merkitysten katoamisen, sain vihdoin palat järjestykseen päässäni: Taloudellisesti hyvin toimeentulevallakaan ei tässä repaleisessa maailmassamme välttämättä ole tunnetta siitä, että hänen toimistaan on mitään hyötyä kenellekään. Se on paha, sillä ihminen haluaa olla tärkeä. Todella pahasti syrjäytyneeltä voi puuttua merkityksen tunteen lisäksi elämänhallinta, toimeentulo ja terveyskin. Kaksi viimeistä hyvinvoinnin edellytystä nykyinen järjestelmämme pystyy hoitamaan, kahta ensimmäistä ei. Sen sijaan hyvinvointivaltio, joka pystyy ottamaan kaikki kansalaisensa mukaan rakentamiseensa paitsi veronmaksajina, myös yksilöinä, tulee tehneeksi jotain näille kaikille neljälle hyvinvoinnin osa-alueelle.
Tämäntyyppisiä visioita on toki esitetty ennenkin. Se on vain minun korvissani usein kuulostanut hiukan semmoiselta paremmista perheistä kotoisin olevien kansalaisjärjestöaktiivien puheelta, joiden lähinnä omaan kaveripiiriin nojaava maailmankuva on se, että kun vain lakataan kyykyttämästä ja annetaan syrjäytyneelle rahaa, niin tämä oitis nousee sohvalta ja painelee aktivoimaan itseään johonkin yleishyödylliseen yhdistykseen. Eihän se näin mene. Alan kuitenkin olla yhä vakuuttuneempi siitä, että jotta hyvinvointivaltio on ylipäänsä mahdollista säilyttää, ihmiset on kerta kaikkiaan pystyttävä sitouttamaan hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseen paljon henkilökohtaisemmalla tasolla kuin ennen. Se edellyttää, että sekä palveluiden saaja- että maksajapäässä olevat kansalaiset otetaan mukaan toteutukseen ja saadaan heidät tuntemaan itsensä tarpeellisiksi.
Suuren periaatteellisen ristiriidan jälkeenkin ratkaistavaksi tietenkin jää suuri joukko käytännön kysymyksiä: Voidaanko niistä, jotka ovat jo luovuttaneet, ja jotka eivät luota itseensä, yhteiskuntaan tai viranomaisiin, vielä tehdä aktiivisia toimijoita? Miten? Miten toisaalta ihmiset saadaan tuntemaan omistajuutta myös sellaisista palveluista, joita he eivät koskaan käytä ja joiden kehittämiseen siksi tuskin aktiivisesti osallistuisivat? Miten löydetään järkevät tavat ottaa ihmiset mukaan ja estetään se, että työntekijöiden aika menee ihmisten auttamisen, parantamisen ja kouluttamisen sijaan loputtomaan yhteiskunnalliseen tiedottamiseen, kommunikointiin ja osallistamiseen? Toisin sanoen, kun lakataan maalailemasta taivaanrantoja ja siirrytään konkretiaan, minkä näköinen systeemi tässä oikein pitää rakentaa? Nämä eivät missään tapauksessa ole helppoja kysymyksiä.
Käytännön ongelmiin on kuitenkin aina löydettävissä ratkaisut. Jos, kuten viime viikonlopun jälkeen uskallan taas varovasti uskoa, on periaatteessa löydettävissä tapa, jolla yltiöpäinen individualismi ja hyvinvointiyhteiskunta ovat sovitettavissa yhteen, loppu vaatii lähinnä aikaa, istumalihaksia ja vahvaa kahvia. Niitä Suomesta löytynee.
Saija Jokela
keskiviikko 24. lokakuuta 2007
Maailmanlaajuinen liike?
Sosialidemokraatit ovat, joko yksin tai yhdessä keskipuolueiden, eli maltillisen porvariston kanssa, rakentaneet ainakin jonkinasteisen hyvinvointiyhteiskunnan paitsi suureen osaan Euroopasta, myös moniin muihin maailmankolkkiin kuluneiden vuosikymmenten aikana. Vaikka sosialidemokraatteja on ollut lähes kaikkialla maailmassa, ja liike on edelleen maailman suurin, sosialidemokraattinen menestystarina on silti perustunut kansalliseen viitekehykseen ja demokraattiseen sosialismiin termin perinteisimmässä mielessä: hyvinvointivaltio on ollut pitkälti valtiojohtoisuuden ja sääntelytalouden riemuvoitto.
Toisen maailmansodan jälkeen suurimmat maailmanpoliittiset murrokset ovat liittyneet toisaalta neuvostososialistisen mallin romahtamiseen itänaapurissamme, toisaalta maailman talousjärjestelmän globalisoitumiseen. Kaksinapaisen maailmanjärjestyksen päätyttyä ja talouspoliittisen keskinäisriippuvuuden yhdistäessä vapaan markkinatalouden puitteissa lähes koko maailmaa, aika on ajanut väistämättä ohi kansallisista hyvinvointivaltioista, ja pitkälti myös keinoista, joilla ne rakennettiin.
Kaikki sosialidemokratian haasteet eivät tietenkään liity globalisaatioon tai maailmanlaajuisen hegemonian saavuttaneeseen uusliberalistiseen ajatteluun. Kyky jatkaa yhteiskunnan uudistamista myös uuden, globalisoituvan maailmanjärjestyksen olosuhteissa on silti liikkeemme tulevaisuudelle elämän ja kuoleman kysymys.
Lähtökohdat sosialidemokraattiselle politiikanteolle yleismaailmallisessa viitekehyksessä eivät tietenkään ole parhaat mahdolliset. Poliittista päätöksentekoa hahmotetaan edelleen kansallisvaltioiden kautta, samalla kun kansallisesta viitekehyksestä yhä suuremmassa määrin on tulossa irrelevantti pääomille, tuotannolle ja myös kansalaisyhteiskunnalle.
SDP:n viime eduskuntavaalikampanja keskittyi hyvin pitkälti kansallisten teemojen ympärille. Tämä oli onneton ratkaisu useistakin syistä: paitsi että yhteiskuntamme tulevaisuuteen vaikuttavat prosessit entistäkin suuremmassa määrin ovat valtioiden rajat ylittäviä, sosialidemokraattinen liike maailmanlaajuisen luonteensa vuoksi voisi vaikuttaa myös laajempiin kuin kansallisiin kysymyksiin. Kansalliseen keskittyminen antoi kuvan, että joko me, maailman laajin poliittinen liike, emme Suomessa kykene valtioiden rajat ylittävien tavoitteiden edistämiseen, tai – mikä vielä pahempaa – pidämme tällaista kehitystä epätoivottavana. On jopa esitetty, että äänestäjäkunta ei ole ”ulkopolitiikasta”, eli arkeemme vaikuttavista ylikansallisista kysymyksistä kiinnostunut. Onkohan niinkään? Vai onko sittenkin niin, että kiinnostusta herättämätön on ainoastaan näiden kysymysten edessä vaikeneva puolue?
”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue: se tuomitsee kaikki kansojen etuoikeudet samoin kuin syntyperän, sukupuolen ja varallisuuden etuoikeudet sekä julistaa, että taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on.”
Tuo toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan kuulostaa kaukaiselta utopialta. Sitä se tavallaan onkin, onhan se sitaatti Forssan ohjelmasta vuodelta 1903. Niin paljon kuin näkemyseroja sosialististen ja työväenpuolueiden kesken eri puolilla maailmaa vallitseekin, jaamme silti ainakin suurin piirtein yhteisen ajattelutavan, yhteiset arvot ja tavoitteet. Ylikansallisten sosialidemokraattisten tavoitteiden edistämisen on siksi oltava luontainen osa sosialidemokraattista politiikkaa, ei kaukainen utopia.
Tavoitteenasettelullisesti ja toimintatavoiltaan maailmanlaajuinen sosialidemokratia on toistaiseksi kenties utopia, mutta eurooppalaisessa mittakaavassa mahdollisuudet ovat jo nyt huomattavat, jos osaamme käyttää vaikutusvaltaamme Euroopan unionissa harkiten. Unionilla, jonka tavoitteet ovat markkinoiden vapauttamisessa ilman kykyä edistää oikeudenmukaista tulonjakoa, ja jonka toimintakyky rajoittuu hallinnointiin päätöksenteon sijaan, ei ole tulevaisuutta. Sosialidemokraattien kaikkialla Euroopassa on siksi, unionin tulevaisuuden turvaamiseksi, ryhdyttävä kaikella tarmollaan edistämään unionin hallinnon modernisoimista. Uuden perussopimuksen merkitys päätöksentekoa selkeyttävänä ja rakenteita kodifioivana dokumenttina on keskeinen, mutta kehitys ei saa siihen päättyä.
Nykyinen malli, jossa unionin poliittiset kannat muodostuvat jäsenvaltioiden ennemmin kuin Euroopan laajuisten poliittisten ryhmien kautta, tuo etualalle kansallisvaltiot poliittisten ajattelutapojen sijaan, sen lisäksi, ettei eurovaaleissa äänestäjä millään tavoin voi vaikuttaa komission kokoonpanoon. Tämä malli on paitsi erittäin epädemokraattinen, myös aikansa elänyt. 2000-luvun unioni ei yksinkertaisesti voi toimia samoin periaattein kuin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta 1700-luvulla, jos tahdotaan, että valtaa unionissa käyttävät jäsenmaiden kansalaiset ennemmin kuin jäsenmaiden hallitukset. Komission rooli on siksi uudistettava vastaamaan parlamentaarista hallitusta, joka nauttii lakiasäätävän Euroopan parlamentin luottamusta. Komission on oltava poliittinen, ja rakennuttava aitoon hallitus-oppositio-asetelmaan nojautuen. Tämä on ainoa tapa tehdä europarlamentista aidosti merkityksellinen, ja ainoa tapa saada komissio vastaamaan toimistaan eurooppalaisille äänestäjille.
Väistämättä kysymykseen unionin tulevasta rakenteesta liittyy myös kysymys omista tavoitteistamme vuoden 2009 eurovaaleissa. Luotammeko eurovaalivoittoon hätäisesti tehdyllä kampanjalla, jota koristavat Suomen lipuin, ja ”Ei uudistuksille” -henkisin iskulausein täytetyt julisteet? Vai yhdymmekö muiden eurooppalaisten sosialidemokraattien kanssa samaan rintamaan kannattamaan Sosiaalista Eurooppaa ja esimerkiksi Euroopan sosialistipuolue PES:n kampanjaan lapsista huolenpidon puolesta? Se on valinta kansallisten erityisratkaisujen ja kaikkien eurooppalaisten yhdenvertaisuuden välillä. Forssan ohjelmaan viitaten, se on valinta kansallisten etuoikeuksien ja sosialidemokratian välillä.
Johannes Erra
Toisen maailmansodan jälkeen suurimmat maailmanpoliittiset murrokset ovat liittyneet toisaalta neuvostososialistisen mallin romahtamiseen itänaapurissamme, toisaalta maailman talousjärjestelmän globalisoitumiseen. Kaksinapaisen maailmanjärjestyksen päätyttyä ja talouspoliittisen keskinäisriippuvuuden yhdistäessä vapaan markkinatalouden puitteissa lähes koko maailmaa, aika on ajanut väistämättä ohi kansallisista hyvinvointivaltioista, ja pitkälti myös keinoista, joilla ne rakennettiin.
Kaikki sosialidemokratian haasteet eivät tietenkään liity globalisaatioon tai maailmanlaajuisen hegemonian saavuttaneeseen uusliberalistiseen ajatteluun. Kyky jatkaa yhteiskunnan uudistamista myös uuden, globalisoituvan maailmanjärjestyksen olosuhteissa on silti liikkeemme tulevaisuudelle elämän ja kuoleman kysymys.
Lähtökohdat sosialidemokraattiselle politiikanteolle yleismaailmallisessa viitekehyksessä eivät tietenkään ole parhaat mahdolliset. Poliittista päätöksentekoa hahmotetaan edelleen kansallisvaltioiden kautta, samalla kun kansallisesta viitekehyksestä yhä suuremmassa määrin on tulossa irrelevantti pääomille, tuotannolle ja myös kansalaisyhteiskunnalle.
SDP:n viime eduskuntavaalikampanja keskittyi hyvin pitkälti kansallisten teemojen ympärille. Tämä oli onneton ratkaisu useistakin syistä: paitsi että yhteiskuntamme tulevaisuuteen vaikuttavat prosessit entistäkin suuremmassa määrin ovat valtioiden rajat ylittäviä, sosialidemokraattinen liike maailmanlaajuisen luonteensa vuoksi voisi vaikuttaa myös laajempiin kuin kansallisiin kysymyksiin. Kansalliseen keskittyminen antoi kuvan, että joko me, maailman laajin poliittinen liike, emme Suomessa kykene valtioiden rajat ylittävien tavoitteiden edistämiseen, tai – mikä vielä pahempaa – pidämme tällaista kehitystä epätoivottavana. On jopa esitetty, että äänestäjäkunta ei ole ”ulkopolitiikasta”, eli arkeemme vaikuttavista ylikansallisista kysymyksistä kiinnostunut. Onkohan niinkään? Vai onko sittenkin niin, että kiinnostusta herättämätön on ainoastaan näiden kysymysten edessä vaikeneva puolue?
”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue: se tuomitsee kaikki kansojen etuoikeudet samoin kuin syntyperän, sukupuolen ja varallisuuden etuoikeudet sekä julistaa, että taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on.”
Tuo toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan kuulostaa kaukaiselta utopialta. Sitä se tavallaan onkin, onhan se sitaatti Forssan ohjelmasta vuodelta 1903. Niin paljon kuin näkemyseroja sosialististen ja työväenpuolueiden kesken eri puolilla maailmaa vallitseekin, jaamme silti ainakin suurin piirtein yhteisen ajattelutavan, yhteiset arvot ja tavoitteet. Ylikansallisten sosialidemokraattisten tavoitteiden edistämisen on siksi oltava luontainen osa sosialidemokraattista politiikkaa, ei kaukainen utopia.
Tavoitteenasettelullisesti ja toimintatavoiltaan maailmanlaajuinen sosialidemokratia on toistaiseksi kenties utopia, mutta eurooppalaisessa mittakaavassa mahdollisuudet ovat jo nyt huomattavat, jos osaamme käyttää vaikutusvaltaamme Euroopan unionissa harkiten. Unionilla, jonka tavoitteet ovat markkinoiden vapauttamisessa ilman kykyä edistää oikeudenmukaista tulonjakoa, ja jonka toimintakyky rajoittuu hallinnointiin päätöksenteon sijaan, ei ole tulevaisuutta. Sosialidemokraattien kaikkialla Euroopassa on siksi, unionin tulevaisuuden turvaamiseksi, ryhdyttävä kaikella tarmollaan edistämään unionin hallinnon modernisoimista. Uuden perussopimuksen merkitys päätöksentekoa selkeyttävänä ja rakenteita kodifioivana dokumenttina on keskeinen, mutta kehitys ei saa siihen päättyä.
Nykyinen malli, jossa unionin poliittiset kannat muodostuvat jäsenvaltioiden ennemmin kuin Euroopan laajuisten poliittisten ryhmien kautta, tuo etualalle kansallisvaltiot poliittisten ajattelutapojen sijaan, sen lisäksi, ettei eurovaaleissa äänestäjä millään tavoin voi vaikuttaa komission kokoonpanoon. Tämä malli on paitsi erittäin epädemokraattinen, myös aikansa elänyt. 2000-luvun unioni ei yksinkertaisesti voi toimia samoin periaattein kuin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta 1700-luvulla, jos tahdotaan, että valtaa unionissa käyttävät jäsenmaiden kansalaiset ennemmin kuin jäsenmaiden hallitukset. Komission rooli on siksi uudistettava vastaamaan parlamentaarista hallitusta, joka nauttii lakiasäätävän Euroopan parlamentin luottamusta. Komission on oltava poliittinen, ja rakennuttava aitoon hallitus-oppositio-asetelmaan nojautuen. Tämä on ainoa tapa tehdä europarlamentista aidosti merkityksellinen, ja ainoa tapa saada komissio vastaamaan toimistaan eurooppalaisille äänestäjille.
Väistämättä kysymykseen unionin tulevasta rakenteesta liittyy myös kysymys omista tavoitteistamme vuoden 2009 eurovaaleissa. Luotammeko eurovaalivoittoon hätäisesti tehdyllä kampanjalla, jota koristavat Suomen lipuin, ja ”Ei uudistuksille” -henkisin iskulausein täytetyt julisteet? Vai yhdymmekö muiden eurooppalaisten sosialidemokraattien kanssa samaan rintamaan kannattamaan Sosiaalista Eurooppaa ja esimerkiksi Euroopan sosialistipuolue PES:n kampanjaan lapsista huolenpidon puolesta? Se on valinta kansallisten erityisratkaisujen ja kaikkien eurooppalaisten yhdenvertaisuuden välillä. Forssan ohjelmaan viitaten, se on valinta kansallisten etuoikeuksien ja sosialidemokratian välillä.
Johannes Erra
torstai 18. lokakuuta 2007
Vieraskynä 18.10.2007
ET-työryhmä on päättänyt julkaista meille lähetetyn kirjoituksen vieraskynänä. Kirjoituksessa ei esitetä työryhmän, vaan kirjoittajan kantoja asioihin.
Mistä uusliberalismi Suomessa lähti?
Erkki Tuomioja käytti hiljattain hyväkseen tilaisuutta Nyt-liitteessä synkäksi yksinpuheluksi nimetyssä jutussa voidakseen kritisoida jo jonkin aikaa jatkunutta poliittista suuntaa Suomessa, vaikka – kuten jutussa todetaan – kyse ei tietenkään ole Suomessa ainutlaatuisesta suuntauksesta.
Siinä olen kuitenkin eri mieltä, että uusliberalismi olisi lähtenyt Suomessa leviämään vasta laman jälkien korjailussa. Jo vuonna 1987 nimittäin perustettiin työryhmä pohtimaan hallinnonuudistuksia Suomessa. Hallinto-oppineet tuntevat suuntaukset nimellä New Public Management (NPM). Kyse on Margaret Tchatcherin opeista; toinen aalto rantautui Suomeenkin.
Keskeisiä kohtia ovat mm. hallinnon keskityksen purku, erityisesti koskien keskushallintoa, asiakasretoriikka ja palvelujen yksilöllistäminen. Suomessa valta-aseman saanut universaalien hyvinvointipalvelujen tuotantotapa siis muuttui siten, että keskushallinnon valvonnan lievetessä ja hävitessä palvelutuotannosta tuli maan eri osissa erilainen. Palveluista saadaan yksilöllisempiä purkamalla sääntelyä, jolloin virkamiesten / palveluntarjoajien valta – samalla mielivalta – kasvaa. Meillä on perinteisesti ajateltu että vahva sääntely takaa tasa-arvon. Viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa ollaan kuitenkin kuljettu tultua tietä takaisin.
Merkittävimpiä yksittäisiä osia on kaikille hallinnonaloille levinnyt tulospalkkaus. Yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä kohistiin sen käyttöönoton yhteydessä, enkä väitä, ettei aiemmassa palkkausjärjestelmässä olisi ollut omia ongelmiaan. Sen sijaan totean, että sosialidemokraattiset opetusministerit ajoivat NPM:n mukaisen talous- ja tulosohjausjärjestelmän yliopistoihin, joita saatettiin pitää viimeisimpinä saarekkeina, joihin järjestelmä ei ollut yltänyt. Jo tuota ennen toiset sosialidemokraattiset ministerit olivat omilla sektoreillaan ajaneet NPM-uudistuksia.
Ei kai muuten oltaisi päästy Juha Siltalan mainitsemaan tilanteeseen, jossa kukaan ei tunnusta kannattavansa uusliberalismia, mutta jotenkin sen tavat on omaksuttu kaikkialla (HS 7.10, arvioidessaan Patomäen kirjaa)
Mistä uusi suunta? Kun 20v on kulunut työryhmän perustamisesta, löytyisikö puhtia perustaa uusi ryhmä pohtimaan, kuinka tehtyjä muutoksia saisi peruttua? Olisiko NPM korvattava Suomessa OFPM:lla, vanhalla suomalaisella julkishallinnolla? Olisiko sosialidemokraateista tähän, vai jostakin muusta puolueesta/ryhmästä, vai ei kenestäkään?
Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003
Mistä uusliberalismi Suomessa lähti?
Erkki Tuomioja käytti hiljattain hyväkseen tilaisuutta Nyt-liitteessä synkäksi yksinpuheluksi nimetyssä jutussa voidakseen kritisoida jo jonkin aikaa jatkunutta poliittista suuntaa Suomessa, vaikka – kuten jutussa todetaan – kyse ei tietenkään ole Suomessa ainutlaatuisesta suuntauksesta.
Siinä olen kuitenkin eri mieltä, että uusliberalismi olisi lähtenyt Suomessa leviämään vasta laman jälkien korjailussa. Jo vuonna 1987 nimittäin perustettiin työryhmä pohtimaan hallinnonuudistuksia Suomessa. Hallinto-oppineet tuntevat suuntaukset nimellä New Public Management (NPM). Kyse on Margaret Tchatcherin opeista; toinen aalto rantautui Suomeenkin.
Keskeisiä kohtia ovat mm. hallinnon keskityksen purku, erityisesti koskien keskushallintoa, asiakasretoriikka ja palvelujen yksilöllistäminen. Suomessa valta-aseman saanut universaalien hyvinvointipalvelujen tuotantotapa siis muuttui siten, että keskushallinnon valvonnan lievetessä ja hävitessä palvelutuotannosta tuli maan eri osissa erilainen. Palveluista saadaan yksilöllisempiä purkamalla sääntelyä, jolloin virkamiesten / palveluntarjoajien valta – samalla mielivalta – kasvaa. Meillä on perinteisesti ajateltu että vahva sääntely takaa tasa-arvon. Viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa ollaan kuitenkin kuljettu tultua tietä takaisin.
Merkittävimpiä yksittäisiä osia on kaikille hallinnonaloille levinnyt tulospalkkaus. Yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä kohistiin sen käyttöönoton yhteydessä, enkä väitä, ettei aiemmassa palkkausjärjestelmässä olisi ollut omia ongelmiaan. Sen sijaan totean, että sosialidemokraattiset opetusministerit ajoivat NPM:n mukaisen talous- ja tulosohjausjärjestelmän yliopistoihin, joita saatettiin pitää viimeisimpinä saarekkeina, joihin järjestelmä ei ollut yltänyt. Jo tuota ennen toiset sosialidemokraattiset ministerit olivat omilla sektoreillaan ajaneet NPM-uudistuksia.
Ei kai muuten oltaisi päästy Juha Siltalan mainitsemaan tilanteeseen, jossa kukaan ei tunnusta kannattavansa uusliberalismia, mutta jotenkin sen tavat on omaksuttu kaikkialla (HS 7.10, arvioidessaan Patomäen kirjaa)
Mistä uusi suunta? Kun 20v on kulunut työryhmän perustamisesta, löytyisikö puhtia perustaa uusi ryhmä pohtimaan, kuinka tehtyjä muutoksia saisi peruttua? Olisiko NPM korvattava Suomessa OFPM:lla, vanhalla suomalaisella julkishallinnolla? Olisiko sosialidemokraateista tähän, vai jostakin muusta puolueesta/ryhmästä, vai ei kenestäkään?
Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003
700 sen olla pitää!
Puoluekokoukseen valmistautuvassa SDP:ssä käy kuhina siitä, millaista politiikka ja millaisella rakenteella mennään eteenpäin. Puolueen demokraattisen toiminnan kannalta keskeinen uudistus, puoluekokouskauden kaksivuotistaminen on saanut laajaa kannatusta aktiiveilta ympäri maan. Toivon että tahto uudistaa puoluekokouskautta viedään loppuun asti kesän 2008 puoluekokouksessa. Puoluekokouksen koon kasvattaminen on herättänyt myöskin positiivista vastakaikua aina puolueen puheenjohtajaa myöten. Mutta konkreettiset esitykset puoluekokouksen koon kasvattamisesta ovat toistaiseksi puuttuneet. Joidenkin mielestä maltillinen edustajien määrän kasvattaminen riittää, tällöin puhutaan edustajien määrän kasvattamisesta 100 edustajalla 450:een. Minun mielestäni maltilliset koon kasvattamiset eivät riitä. Kaikki tietävät, että nyt on se hetki puolueen historiassa, jolloin rakenteelliset uudistukset pitää tehdä.
Miksemme saman tein tuplaa puoluekokousedustajien määrää? 700 edustajaa olisi sopivan kokoinen määrä linjaamaan sosialidemokraattisen kansanliikkeen tulevaisuutta puoluekokouksissa. Puoluekokousedustajien määrän tuplaaminen olisi myös helppo toteuttaa, sillä se ei vaatisi erillisen tarkistuksen tekemistä piirien välisiin voimasuhteisiin. Puoluekokousedustajien määrän kasvattaminen ei ole taloudellinen kysymys, tämän ovat puolueen taloudesta vastaavat henkilöt todenneet. Viittaan jälleen myös Suomen Keskustaan, jonka hurmosjuhliksikin kutsutussa puoluekokouksessa maakuntien miehiä ja naisia on vielä runsaammin. Usein puoluekokouksen koon kasvattamista vastustavat pelkäävät, että puoluekokouksen poliittinen päätöksenteko puuroutuu, jos 350 edustajan sijasta paikalla onkin enemmän väkeä. Minun näkemykseni mukaan puoluekokouksessa tehtävä politiikan linjojen vetäminen tapahtuu varsin yleisellä tasolla jo nykyisin, joten se ei aseta esteitä edustajien määrän kasvattamiselle.
Puoluekokousedustajien valinnalle on tulevaisuudessa asetettava tiukemmat ehdot. Minun mielestäni jokaisessa piirissä pitäisi järjestää jäsenvaali valittavista edustajista. Enkä nyt tarkoita sopuvaaleja, vaan aitoja, demokraattisia vaaleja. Ehdotankin että henkilökohtaiset varaedustajat muutetaan varaedustajiksi, joiden järjestys määräytyy vaaleissa saadun kannatuksen kautta. Tämä käytännössä pakottaisi järjestämään vaalit kokousedustajista myös tilanteessa, jossa ehdokkaita on yhtä paljon kuin jaettavia paikkoja. Minusta olisi myös mielenkiintoista tietää etukäteen jotain puoluekokousedustajien poliittisista mielipiteistä. Nykyisin tuntuu siltä, että useimmat jäsenet tekevät valintansa sen mukaan, asuuko ehdokas samassa kunnassa tai kaupunginosassa kuin hän itse asuu. Ehkäpä ehdokkaiden mielipiteitä valottavalle vaalikoneelle olisi käyttöä myös näissä vaaleissa.
Mikko Koskinen
perjantai 12. lokakuuta 2007
Järjestökone yskii - mistä lääke?
SDP:n uudistumistyössä on puhuttu paljon järjestörakenteen uudistamisesta. Kukaan ei tunnu kuitenkaan oikein varmasti tietävän mitä halutaan muuttaa ja millä tavalla. On esitetty vaatimuksia siitä, että toiminnan pitäisi olla avoimempaa ja helpommin lähestyttävää. Turhaa byrokratiaa pitäisi karsia pois ja kuolleita puolueosastoja lakkauttaa. Perinteisen toiminnan tilalle tai ohelle kaivataan vapaata verkostoitumista ja poliittisia keskustelufoorumeja. Jokainen idea on kannatettava, mutta toteuttaminen vaatii työtä.
Osa uudistuksista vaatii sääntömuutoksia, osa taas toimintatapojen muutosta. Jälkimmäinen voi olla aika paljon hankalampaa. Olen huomannut, että keskustelua toimintatapojen muutoksesta käydään hyvin pitkälti nuorten, aktiivisten, kaupunkilaisten puolueen jäsenten keskuudessa. Välillä myös allekirjoittaneelta hämärtyy se tosi seikka, että keskimäärin puolueen jäsen on jotain ihan muuta, kuin +/-30-vuotias akateeminen helsinkiläinen. Siksi järjestöuudistuksessa tulisi pitää mielessä erilaiset puoluejärjestöt ja niiden toimintatavat. Omasta mielestäni tärkeintä on se, että jokaisella uudella ja vanhalla puolueen jäsenellä on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa. Jos nämä tavoitteet toteutuvat, ei järjestörakenteen muodolla ole niin suurta väliä.
Puolueosastoja pitäisi yhdistää ja lakkauttaa. Tällä hetkellä puolueen säännöt kannustavat päinvastaiseen, koska puolueosastoilla on aina edustus piirin ja kunnallisjärjestön kokouksissa. On täysin turhaa pitää hengissä osastoa, jossa on vain muutama aktiivi eikä lainkaaan mielekästä toimintaa. Alueellisten puolueosastojen merkitys kuitenkin korostuu vaalien alla, kun tarvitaan talkoolaisia ja perustyön tekijöitä. Tämä on elintärkeää puoluetoimintaa, vaikka sen aina toisinaan unohtaakin.
Varsinais-Suomessa on puhuttu siitä, että piirikokous avattaisiin kaikille jäsenille avoimeksi. Tätä kautta saataisiin aikaan todellinen vaikuttamisen ja keskustelun foorumi. Piirikokous on kuitenkin useimmissa piireissä varsin merkittävä tapahtuma, jota mediatkin seuraavat. Aktiiviset paikalle tulijat voisivat myös käyttää aikamoista valtaa niin halutessaan. Se kannustaisi nuoriakin mobilisoimaan joukkonsa.
Saa nähdä millaisia uudistuksia puoluekokouksessa rohjetaan tehdä. Olen varma, että puoluekokouskausi muuttuu kaksivuotiseksi ja kokousedustajien määrää lisätään. Toivon, että tuplataan, eikä lisätä vain muodon vuoksi 50:llä tai sadalla. Näin kahden lisäksi toivon, että avoin piirikokous tulisi mahdolliseksi ja että puolueosastoja kannustetaan liittymään yhteen jollain vähimmäisjäsenmäärällä.
Mitä sinun mielestäsi muuta säännöissä pitäisi muuttaa?
Hanna Isbom
Osa uudistuksista vaatii sääntömuutoksia, osa taas toimintatapojen muutosta. Jälkimmäinen voi olla aika paljon hankalampaa. Olen huomannut, että keskustelua toimintatapojen muutoksesta käydään hyvin pitkälti nuorten, aktiivisten, kaupunkilaisten puolueen jäsenten keskuudessa. Välillä myös allekirjoittaneelta hämärtyy se tosi seikka, että keskimäärin puolueen jäsen on jotain ihan muuta, kuin +/-30-vuotias akateeminen helsinkiläinen. Siksi järjestöuudistuksessa tulisi pitää mielessä erilaiset puoluejärjestöt ja niiden toimintatavat. Omasta mielestäni tärkeintä on se, että jokaisella uudella ja vanhalla puolueen jäsenellä on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa. Jos nämä tavoitteet toteutuvat, ei järjestörakenteen muodolla ole niin suurta väliä.
Puolueosastoja pitäisi yhdistää ja lakkauttaa. Tällä hetkellä puolueen säännöt kannustavat päinvastaiseen, koska puolueosastoilla on aina edustus piirin ja kunnallisjärjestön kokouksissa. On täysin turhaa pitää hengissä osastoa, jossa on vain muutama aktiivi eikä lainkaaan mielekästä toimintaa. Alueellisten puolueosastojen merkitys kuitenkin korostuu vaalien alla, kun tarvitaan talkoolaisia ja perustyön tekijöitä. Tämä on elintärkeää puoluetoimintaa, vaikka sen aina toisinaan unohtaakin.
Varsinais-Suomessa on puhuttu siitä, että piirikokous avattaisiin kaikille jäsenille avoimeksi. Tätä kautta saataisiin aikaan todellinen vaikuttamisen ja keskustelun foorumi. Piirikokous on kuitenkin useimmissa piireissä varsin merkittävä tapahtuma, jota mediatkin seuraavat. Aktiiviset paikalle tulijat voisivat myös käyttää aikamoista valtaa niin halutessaan. Se kannustaisi nuoriakin mobilisoimaan joukkonsa.
Saa nähdä millaisia uudistuksia puoluekokouksessa rohjetaan tehdä. Olen varma, että puoluekokouskausi muuttuu kaksivuotiseksi ja kokousedustajien määrää lisätään. Toivon, että tuplataan, eikä lisätä vain muodon vuoksi 50:llä tai sadalla. Näin kahden lisäksi toivon, että avoin piirikokous tulisi mahdolliseksi ja että puolueosastoja kannustetaan liittymään yhteen jollain vähimmäisjäsenmäärällä.
Mitä sinun mielestäsi muuta säännöissä pitäisi muuttaa?
Hanna Isbom
keskiviikko 19. syyskuuta 2007
Vieraskynä 19.9.2007
ET-työryhmä on päättänyt julkaista meille lähetetyn kirjoituksen vieraskynänä. Kirjoituksessa ei esitetä työryhmän, vaan kirjoittajan kantoja asioihin.
Mihin Heinäluoma asettuu ulkopolitiikan jatkumossa?
Ulkoministerin sekä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan puoluejohtaja J. Katainen arvosteli hiljan nostalgista vetäytyvyyttä ulkopolitiikan linjana. Verraten vähän oli hänellä kiitettävää Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjassa.
Kokoomusjohto kannattaa edelleen Natoon liittymistä. Tietysti Kokoomus oli äskettäisessä Helsingin Sanomien jutussa (2.9.) puolueista positiivisin liittymään Naton nopean toiminnan joukkoihin.
Sosialidemokraatit kannattavat kansainvälistä vastuunkantoa. Maailman tapahtumat vaikuttavat meihin suoraan ja epäsuoraan ja niin pienten kuin suurtenkin maiden on tärkeää osallistua kansainväliseen yhteistyöhön. Jotakuinkin pitkällisestä Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjasta on siirrytty nyt tilanteeseen, jossa sosialidemokraattinen puolue on Kokoomuksen jälkeen todellakin toiseksi positiivisin lähtemään Nato-joukkoihin (em. HS 2.9.) Muut puolueet ovat päähallituspuolue mukaan lukien kriittisempiä tai kielteisiä ja Rkp ei ottanut kantaa.
Heinäluoma linjasi, että osallistuminen joukkoihin on mahdollista. Varsin mahdollista, kun hän ottaa kantaa myös aikatauluun: mahdollisesti samaan aikaan Ruotsin kanssa. SDP:n ohella vain Kokoomus ottaa kantaa aikatauluun - miksi muut ottaisivatkaan kun suhtautuvat koko operaatioon kriittisesti tai kielteisesti.
Onkin kyseenalaista pyrkiä entistä tiiviimmin Nato-joukkojen mukaan tilanteessa, jossa Naton sisälläkin on voimakkaita erimielisyyksiä joukoista ja niiden koosta. Edes Yhdysvallat ei ole saanut kokoon tavoitemääräänsä. Tämä oli tietysti odotettavaakin maan sisällä lisääntyvästä sota- ja politiikkakritiikistä. Presidentin menettäessä lähimpiään ja yhdysvaltalaisten kiihtyvän vastustuksen ristitulessa on erityisen mielekästä odottaa heidän selvittävän oma tilanteensa ennen mukaan ryntäämistä, vaikka mukaan ryntääminen J. Kataista mukaillen olisikin kiistatta aktiivista ja tavoitteellista – eikä tavoitekaan liene suomalaisille epäselvä. Sen sijaan SDP:n tavoite on epäselvä.
USA-johtoiseen sotilasliittoon liittymisen vankkumaton epäsuosio suomalaisten keskuudessa on jatkuvaa ja perusteltuakin. Siitä huolimatta suomalaisia sotilaita tai sotilastarkkailijoita on tällä hetkellä Nato-johtoisissa operaatioissa 500. Määrä on peräti kaksinkertainen YK-johtoisiin operaatioihin verrattuna, sillä niissä olemme mukana 243 henkilön voimin.
YK:ssa mukanaolosta ei ole kuitenkaan eduskuntapuolueiden johto liiemmälti lausunut. Em. kyselyssä YK:n mainitsi ilman erikseen kysymistä vain perussuomalaisten puheenjohtaja. Muistammehan muuten, että heidän laariinsa valui merkittävästi demariääniä eri puolilla maata. Kuitenkin Suomi on sanonut tavoittelevansa YK:n turvallisuusneuvoston paikkaa. 192-jäseninen YK ei ole Heinäluoman ulkopolitiikan keskiöön mahtunut.
Heinäluoma siis oli kulkemassa kohti Naton nopean toiminnan joukkoja Ruotsin kanssa. Seuraavalla viikolla hän sen sijaan pyrki hillitsemään sekä keskustelua Naton nopean toiminnan joukoista että Kokoomuksen intoa kiirehtiä Natoon. Ensimmäinen toive on vaikeasti ymmärrettävissä. Jälkimmäinen toive on vanha, ja sitä on toivonut Suomen kansan enemmistö ”aina”.
Erityisen huolestuttavaa kuitenkin on toive hillitä keskustelua. Tällaista keinovalikoimaa ei tarvitse Vanhaselta omaksua vaan keskustelu on erityisen tärkeää, kun oppositiojohtaja Heinäluoma ei edes oppositiopolitiikan nimissä näytä asettuvan suomalaisten enemmistön joukkoon vastustamaan Natoa yksiselitteisesti.
Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003
Mihin Heinäluoma asettuu ulkopolitiikan jatkumossa?
Ulkoministerin sekä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan puoluejohtaja J. Katainen arvosteli hiljan nostalgista vetäytyvyyttä ulkopolitiikan linjana. Verraten vähän oli hänellä kiitettävää Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjassa.
Kokoomusjohto kannattaa edelleen Natoon liittymistä. Tietysti Kokoomus oli äskettäisessä Helsingin Sanomien jutussa (2.9.) puolueista positiivisin liittymään Naton nopean toiminnan joukkoihin.
Sosialidemokraatit kannattavat kansainvälistä vastuunkantoa. Maailman tapahtumat vaikuttavat meihin suoraan ja epäsuoraan ja niin pienten kuin suurtenkin maiden on tärkeää osallistua kansainväliseen yhteistyöhön. Jotakuinkin pitkällisestä Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjasta on siirrytty nyt tilanteeseen, jossa sosialidemokraattinen puolue on Kokoomuksen jälkeen todellakin toiseksi positiivisin lähtemään Nato-joukkoihin (em. HS 2.9.) Muut puolueet ovat päähallituspuolue mukaan lukien kriittisempiä tai kielteisiä ja Rkp ei ottanut kantaa.
Heinäluoma linjasi, että osallistuminen joukkoihin on mahdollista. Varsin mahdollista, kun hän ottaa kantaa myös aikatauluun: mahdollisesti samaan aikaan Ruotsin kanssa. SDP:n ohella vain Kokoomus ottaa kantaa aikatauluun - miksi muut ottaisivatkaan kun suhtautuvat koko operaatioon kriittisesti tai kielteisesti.
Onkin kyseenalaista pyrkiä entistä tiiviimmin Nato-joukkojen mukaan tilanteessa, jossa Naton sisälläkin on voimakkaita erimielisyyksiä joukoista ja niiden koosta. Edes Yhdysvallat ei ole saanut kokoon tavoitemääräänsä. Tämä oli tietysti odotettavaakin maan sisällä lisääntyvästä sota- ja politiikkakritiikistä. Presidentin menettäessä lähimpiään ja yhdysvaltalaisten kiihtyvän vastustuksen ristitulessa on erityisen mielekästä odottaa heidän selvittävän oma tilanteensa ennen mukaan ryntäämistä, vaikka mukaan ryntääminen J. Kataista mukaillen olisikin kiistatta aktiivista ja tavoitteellista – eikä tavoitekaan liene suomalaisille epäselvä. Sen sijaan SDP:n tavoite on epäselvä.
USA-johtoiseen sotilasliittoon liittymisen vankkumaton epäsuosio suomalaisten keskuudessa on jatkuvaa ja perusteltuakin. Siitä huolimatta suomalaisia sotilaita tai sotilastarkkailijoita on tällä hetkellä Nato-johtoisissa operaatioissa 500. Määrä on peräti kaksinkertainen YK-johtoisiin operaatioihin verrattuna, sillä niissä olemme mukana 243 henkilön voimin.
YK:ssa mukanaolosta ei ole kuitenkaan eduskuntapuolueiden johto liiemmälti lausunut. Em. kyselyssä YK:n mainitsi ilman erikseen kysymistä vain perussuomalaisten puheenjohtaja. Muistammehan muuten, että heidän laariinsa valui merkittävästi demariääniä eri puolilla maata. Kuitenkin Suomi on sanonut tavoittelevansa YK:n turvallisuusneuvoston paikkaa. 192-jäseninen YK ei ole Heinäluoman ulkopolitiikan keskiöön mahtunut.
Heinäluoma siis oli kulkemassa kohti Naton nopean toiminnan joukkoja Ruotsin kanssa. Seuraavalla viikolla hän sen sijaan pyrki hillitsemään sekä keskustelua Naton nopean toiminnan joukoista että Kokoomuksen intoa kiirehtiä Natoon. Ensimmäinen toive on vaikeasti ymmärrettävissä. Jälkimmäinen toive on vanha, ja sitä on toivonut Suomen kansan enemmistö ”aina”.
Erityisen huolestuttavaa kuitenkin on toive hillitä keskustelua. Tällaista keinovalikoimaa ei tarvitse Vanhaselta omaksua vaan keskustelu on erityisen tärkeää, kun oppositiojohtaja Heinäluoma ei edes oppositiopolitiikan nimissä näytä asettuvan suomalaisten enemmistön joukkoon vastustamaan Natoa yksiselitteisesti.
Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003
tiistai 18. syyskuuta 2007
SDP:stä johtava nettipuolue?
Varapuhemies Johannes Koskinen linjasi viimeisimpänä komeasti otsikon ajatuksen puolueesta www-maailman edelläkävijänä. Mitä se tarkoittaa? Onko se suurin www-budjetti vaaleissa? Näyttävimmät virtuaalikampanjat? Mitä?
Itse olen kokenut jonkin asteisen "heräämisen" netin suhteen. Vaalien alla tutustuin statistiikkaan siitä, kuinka alle 40-vuotiaista merkittävä ja koko ajan kasvava osa oli sitä mieltä, että heidän äänestyspäätökseensä vaikutti verkosta löytynyt materiaali. Tämä on tietysti puhtaasti survey-näkökulma, mutta paljastaa samalla uuden poliittisen tilan laajamittaista syntymistä. Tämä on se foorumi, jossa SDP:n on oltava läsnä.
Verkkomaailma tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia kommunikoida, vaikuttaa ja agitoida. Pirstaloituneessa mediaympäristössä se on yhä useammalle paikka, jossa esitetään rohkeasti oma mielipide. En halua fyysisen kontaktin ja keskusteluyhteyden katkeamista – kaikkea muuta, mutta verkosta on kerta kaikkiaan tullut paikka, jossa ei ole varaa olla olematta paikalla tai sitten olla läsnä huonosti.
Web 2.0 on verkon uusin massasuosion saavuttanut aalto. Yhteisöt, kuten MySpace, Facebook ja nuorten suosima IRC-Galleria ovat erittäin suosittuja. Niillä on satoja tuhansia käyttäjiä. Samoin blogeja syntyy kuin sieniä sateella. Totta on, että suurella osalla aktiivinen elinkaari on melko lyhyt, mutta uusien vuorovaikutuskanavien runsautta ei käy kiistäminen. Näissä paikoissa yhä useampi nuori ja nuori aikuinen viettää vapaa-aikaansa. Tällöin ei ole esimerkiksi yhden tekevää se, että toimiiko puoluepoliittisen yhteisön moderaattorina "nobody" vai kaikkien tuntema nuori parlamentaarikko.
Resursseja voi käyttää paljon ja niitä voi käyttää viisaasti. Koska kaupallisuus on vasta löytämässä monenlaisia keinoja tuottojen keräämiseen verkosta, on siellä tapahtuva toiminta usein vielä maksutonta. Erityisen tärkeää olisikin kyetä tukemaan innovatiivista sisällöntuotantoa. Lahjakkaita nuoria on paljon.
Poliittisen viestinnän avainkysymyksiin tulee jatkossa kuulumaan laadukas verkkojulkaisu. "Verkkotukikohdan" eli virtuaalisen sd-tavaratalon luominen on kokonaisuuden yhdistävä sateenvarjoajatus. Siihen kuuluisivat niin julkaisu, ristiin linkitetty blogiverkosto, erilaiset kyselyt ja mahdollisesti teemakohtaiset keskustelufoorumit, fyysisten tapahtumien elävä ilmoitustaulu, ad hoc –periaatteella syntyvät verkkoryhmät jne. Mitä mielikuvitus vain keksiikään.
Perusajatus on siis tietysti olla läsnä siellä, missä on mahdollista tavoittaa omalla viestillään yhteiskunnallisesti valveutuneita ihmisiä. Verkko on sitä nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa. SDP:n tulisikin nyt lähteä rakentamaan verkkovaikuttamisesta vahvemmin osana demokraattista prosessiamme pohtimalla äänestys-, kysely- ja keskustelumahdollisuuksia. Tämä työ on tehtävä niin puolueena omia potentiaalisia äänestäjiä ajatellen, kuin myös kansavaltaista demokratiaa vahvistavana liikkeenä.
Otetaanpa tämä asia nyt ihan aidosti vakavana ja tärkeänä kysymyksenä. "Be there or be square" pätee tämänkin aiheen kohdalla.
Arto J. Virtanen
Itse olen kokenut jonkin asteisen "heräämisen" netin suhteen. Vaalien alla tutustuin statistiikkaan siitä, kuinka alle 40-vuotiaista merkittävä ja koko ajan kasvava osa oli sitä mieltä, että heidän äänestyspäätökseensä vaikutti verkosta löytynyt materiaali. Tämä on tietysti puhtaasti survey-näkökulma, mutta paljastaa samalla uuden poliittisen tilan laajamittaista syntymistä. Tämä on se foorumi, jossa SDP:n on oltava läsnä.
Verkkomaailma tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia kommunikoida, vaikuttaa ja agitoida. Pirstaloituneessa mediaympäristössä se on yhä useammalle paikka, jossa esitetään rohkeasti oma mielipide. En halua fyysisen kontaktin ja keskusteluyhteyden katkeamista – kaikkea muuta, mutta verkosta on kerta kaikkiaan tullut paikka, jossa ei ole varaa olla olematta paikalla tai sitten olla läsnä huonosti.
Web 2.0 on verkon uusin massasuosion saavuttanut aalto. Yhteisöt, kuten MySpace, Facebook ja nuorten suosima IRC-Galleria ovat erittäin suosittuja. Niillä on satoja tuhansia käyttäjiä. Samoin blogeja syntyy kuin sieniä sateella. Totta on, että suurella osalla aktiivinen elinkaari on melko lyhyt, mutta uusien vuorovaikutuskanavien runsautta ei käy kiistäminen. Näissä paikoissa yhä useampi nuori ja nuori aikuinen viettää vapaa-aikaansa. Tällöin ei ole esimerkiksi yhden tekevää se, että toimiiko puoluepoliittisen yhteisön moderaattorina "nobody" vai kaikkien tuntema nuori parlamentaarikko.
Resursseja voi käyttää paljon ja niitä voi käyttää viisaasti. Koska kaupallisuus on vasta löytämässä monenlaisia keinoja tuottojen keräämiseen verkosta, on siellä tapahtuva toiminta usein vielä maksutonta. Erityisen tärkeää olisikin kyetä tukemaan innovatiivista sisällöntuotantoa. Lahjakkaita nuoria on paljon.
Poliittisen viestinnän avainkysymyksiin tulee jatkossa kuulumaan laadukas verkkojulkaisu. "Verkkotukikohdan" eli virtuaalisen sd-tavaratalon luominen on kokonaisuuden yhdistävä sateenvarjoajatus. Siihen kuuluisivat niin julkaisu, ristiin linkitetty blogiverkosto, erilaiset kyselyt ja mahdollisesti teemakohtaiset keskustelufoorumit, fyysisten tapahtumien elävä ilmoitustaulu, ad hoc –periaatteella syntyvät verkkoryhmät jne. Mitä mielikuvitus vain keksiikään.
Perusajatus on siis tietysti olla läsnä siellä, missä on mahdollista tavoittaa omalla viestillään yhteiskunnallisesti valveutuneita ihmisiä. Verkko on sitä nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa. SDP:n tulisikin nyt lähteä rakentamaan verkkovaikuttamisesta vahvemmin osana demokraattista prosessiamme pohtimalla äänestys-, kysely- ja keskustelumahdollisuuksia. Tämä työ on tehtävä niin puolueena omia potentiaalisia äänestäjiä ajatellen, kuin myös kansavaltaista demokratiaa vahvistavana liikkeenä.
Otetaanpa tämä asia nyt ihan aidosti vakavana ja tärkeänä kysymyksenä. "Be there or be square" pätee tämänkin aiheen kohdalla.
Arto J. Virtanen
tiistai 11. syyskuuta 2007
Lahden jälkeen
Tulevaisuusfoorumi tuli, meni ja jätti jälkeensä hiukan kaksijakoisen olotilan. Lahteen oli kokoontunut viitisensataa demaria yhteiskunnan eri aloilta. Pitkästä aikaa keräännyttiin yhteen asiakysymysten äärelle. Puhuttiin ilmaston- ja työelämän muutoksesta, globalisaatiosta, hyvästä elämästä, julkisista palveluista. Suurista, tärkeistä asioista. Ilmapiiri oli rento, keskusteleva ja tärkeistä sisällöistä huolimatta hetkittäin suorastaan hilpeä. Puheenjohtajakin vaikutti saaneen päälle aivan uuden vaihteen. Heinäluoman puheenvuorot olivat välittömiä ja puheenaiheet kytköksissä arkeen. Ilahduttavaa oli sekin, että puoluejohto tunnusti jäsenten parempien osallistumismahdollisuuksien tarpeen ja vaikutti ottaneen omakseen ainakin joitakin niistä rakenteellisista kehittämisideoista, joita muun muassa Epämiellyttävä totuus on yrittänyt nostaa esille. Näiltä osin päivä oli hieno kokemus.
Paluumatkalla bussissa päivän saldoa laskeskellessa oli kuitenkin myönnettävä, että jos unohdetaan hyvä show ja toverien kanssa keskustelemisen tuoma tyydytys, konkreettista sisältöä Tulevaisuusfoorumissa ja varsinkin puoluejohdon esiintymisessä olisi voinut olla enemmänkin. Toki Heinäluoman puheelle oli viime kuukausien aikana ehtinyt kertyä jo melkoiset odotukset, mutta on tässä toisaalta ollut myös ruhtinaallisesti aikaa valmistautua. Oli tietysti hyvä, että Heinäluoma selkeästi ilmaisi tarpeen panostaa ilmastonmuutoksen torjuntaan ja sosiaaliturvan yksinkertaistamiseen, mutta eivät nämä mitään uusia asioita ole. Muut puolueet ovat jankuttaneet niistä jo kauan, ja kaikki me olemme olleet niistä tietoisia vielä kauemmin. Tietysti kyseessä oli eräänlainen lähtölaukaus keskustelulle, kuten päivän aikana moneen otteeseen sanottiin. Mutta eikö näin isoista asioista olisi pitänyt olla esittää jotain kouriintuntuvaa jo ennen eduskuntavaaleja? Vaalien jälkeenkin on ollut aikaa jo puoli vuotta, ja nyt vasta aloitetaan keskustelu. En suostu uskomaan, ettei puolueen johdolta löydy edes puolivalmiita ajatuksenraakileita, joita voisi heittää keskusteluun. Ettei vain olisi kyse siitä, että pelataan aikaa ensi puoluekokousta silmällä pitäen?
Kaiken kaikkiaan Lahdessa katsottiin edelleen liikaa menneisyyteen ja liian vähän tulevaisuuteen. Vieläkään ei näytä löytyvän ketään, jolla olisi rohkeutta pistää itsensä peliin ja ilmoittaa, että tätä minä haluan meidän tavoittelevan, ja näin me sen saavutamme. Yksikin tällainen konkreettinen avaus olisi minun kantiltani katsoen tehnyt päivästä koko lailla täydellisen. Vaikkei vielä tällä kertaa niin käynytkään, täytyy sanoa, että palatessa bussissa istui sentään jonkin verran toiveikkaampi solisaliratti kuin vielä menomatkalla.
Saija Jokela
perjantai 31. elokuuta 2007
Nyt on linjanvedon aika SDP
Demarinuorten ja SONK:n puoluekokoustyöryhmä "Epämiellyttävä totuus" vaatii puolueen nykyjohdolta Lahdessa 9.9.2007 järjestettävässä Tulevaisuusfoorumissa uudenlaisia suuntaviivoja sosialidemokraattiselle politiikalle. SDP:n viimeaikaista politiikkaa on leimannut vahvasti ylivarovaisuus. Poliittinen linjanmuodostus ei voi lähteä siitä, että pyritään miellyttämään kaikkia, vaan taustalla on oltava oma arvopohja. SDP:n tekemä politiikka ei voi myöskään perustua hallituksen jokaisen esityksen kategoriseen vastustamiseen. Kannatusta voitetaan ennen kaikkea omalla vaihtoehtoisella ohjelmalla, jolla päästään pureutumaan muuttuneen maailman muuttuneisiin haasteisiin. Työryhmä pitää tärkeänä, että SDP esittää oman analyysinsä maailmasta ja yhteiskunnasta, joita esimerkiksi globalisaatio, tietoyhteiskuntakehitys, uudenlainen työ, kestävän kehityksen haasteet sekä eriarvoistumiskehitys muokkaavat.
SDP:n puoluekokous pidetään vuoden päästä kesäkuussa. Puolueella ei kuitenkaan ole sinne asti aikaa tarkastella tilannetta, vaan dynaaminen oppositiopolitiikka on synnytettävä nyt. Työryhmä toivoo myös, että kun Lahdessa on kuultu nykyjohdon asettamat uudet askelmerkit, niin ensi kesän puoluekokouksessa keskeisiä paikkoja tavoittelevat ehdokkaat astuisivat esiin ja esittäisivät omat vaihtoehtonsa. "Ei" ei riitä johtavalle oppositiopuolueelle, jolla on historiallisesti merkittävät saavutukset hyvinvointia luoneena ja kehitystä määrätietoisesti eteenpäin vieneenä kansaliikkeenä. "Ei" ei myöskään riitä nykyjohdon mahdollisille haastajille.
SDP:n puoluekokous pidetään vuoden päästä kesäkuussa. Puolueella ei kuitenkaan ole sinne asti aikaa tarkastella tilannetta, vaan dynaaminen oppositiopolitiikka on synnytettävä nyt. Työryhmä toivoo myös, että kun Lahdessa on kuultu nykyjohdon asettamat uudet askelmerkit, niin ensi kesän puoluekokouksessa keskeisiä paikkoja tavoittelevat ehdokkaat astuisivat esiin ja esittäisivät omat vaihtoehtonsa. "Ei" ei riitä johtavalle oppositiopuolueelle, jolla on historiallisesti merkittävät saavutukset hyvinvointia luoneena ja kehitystä määrätietoisesti eteenpäin vieneenä kansaliikkeenä. "Ei" ei myöskään riitä nykyjohdon mahdollisille haastajille.
keskiviikko 29. elokuuta 2007
Nostoa nuorten näkemyksille
Puolueemme tulevaisuudelle on elintärkeää että toimintaamme saadaan lisää nuoria. Puolueemme vaalimenestykselle on välttämätöntä että listoillamme on kaikenikäisiä ehdokkaita. Puolueemme imago hyötyy siitä että sanomamme välittyy useiden eri profiilin omaavien ihmisten kautta. Puolueemme uskottavuudelle on olennaista että jäsenten keski-ikä ei jatkuvasti nousisi nykyisestä yli kuudestakymmenestä.
Nuoriso ei kuitenkaan ole tärkeää vain puolueen vallan ja aseman vahvistamiseksi, vaan nuorilla on aidosti annettavaa politiikkamme sisältöön. Nyt on löydettävä lisää väyliä siihen, miten nuorison näkemykset kanavoituvat ohjelmiimme ja päätöksiimme.
Demarinuorten järjestämässä Tulevaisuuden tekijät -koulutuksessa pohdimme, mikä saa nuoren liittymään poliittiseen nuorisojärjestöön tai puolueeseen. Keskustelussa kävi selvästi ilmi, että arvoillemme on tilausta nuoremman sukupolven parissa. Halu toimia tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta oli saanut koulutuksen osallistujat liittymään sos.dem. liikkeeseen. Jäsenyyteen liittyy myös paljon odotuksia. Halu löytää foorumeja joissa politiikasta puhutaan haukottelematta; samanhenkistä seuraa. Odotuksia mukavasta ja kiinnostavasta yhteisöllisyydestä, jonka myötä on osa suurta maailmanlaajuista liikettä. Elämyksiä ja maailmanparantamista toveriporukalla. Mahdollisuutta vaikuttaa ja puuttua epäkohtiin.
Puolueen jäsenyyteen täytyy sisältyä vaikutusmahdollisuuksia. Nuorten puoluekokoustyöryhmä on esittänyt esimerkiksi puheenjohtajan valitsemista jäsenäänestyksellä, puoluekokouskauden muuttamista kaksivuotiseksi sekä työryhmätyöskentelyn avaamista. Sääntömuutokset eivät ole poppakonsteja, mutta vanhentuneista toimintatavoista ei myöskään ole syytä pitää väkisin kiinni. Liian usein uudistusehdotukset vaietaan kuoliaaksi tai torjutaan turhina.
On tärkeää satsata siihen, että puolueen toiminta olisi raikasta ja avointa jotta myös nuoremmat viihtyisivät ja kokisivat toiminnan mielekkääksi. Puolue tarvitsee lisää matalan kynnyksen tapahtumia joihin on helppo tulla sekä sähköisen viestinnän mahdollisuuksien hyödyntämistä. Tarvitsemme erilaisia vaihtoehtoja olla aktiivinen puolueen jäsen. Perinteinen puolueosastokeskeinen ajattelu ei houkuttele nuoria, jotka monesti edustavat osastossaan yksin koko sukupolveaan. Jos uusille ajatuksille ylipäätänsä annetaan tilaa, niille lastataan helposti myös liikaa paineita.
Nuoret demariaktiivit kuulevat usein kehotuksen vallata puolue; valtaa ei anneta, vaan se pitää itse ottaa. Toisaalta kunnallisvaalien jo lähestyessä moni korostaa että nuoria on nostettava esiin jotta sukupolvenvaihdos puolueessa saataisiin käyntiin; nuorten nousua pitää tukea. Molemmat näkökulmat ovat tärkeitä. Nuorten on oltava itse aktiivisia ja rohkeita, eikä asemia voi odottaa automaattisesti pelkästään nuoren iän ansiosta. Toisaalta nuorten vaalimenestykseen tarvitaan kokeneempien tovereiden arvokasta tukea.
Yhteisöllisyyden on ylitettävä sukupolvirajat. Konkareiden kokemus ja tulokkaiden tuoreus ovat hieno yhdistelmä.
Heta Välimäki
Puolueemme tulevaisuudelle on elintärkeää että toimintaamme saadaan lisää nuoria. Puolueemme vaalimenestykselle on välttämätöntä että listoillamme on kaikenikäisiä ehdokkaita. Puolueemme imago hyötyy siitä että sanomamme välittyy useiden eri profiilin omaavien ihmisten kautta. Puolueemme uskottavuudelle on olennaista että jäsenten keski-ikä ei jatkuvasti nousisi nykyisestä yli kuudestakymmenestä.
Nuoriso ei kuitenkaan ole tärkeää vain puolueen vallan ja aseman vahvistamiseksi, vaan nuorilla on aidosti annettavaa politiikkamme sisältöön. Nyt on löydettävä lisää väyliä siihen, miten nuorison näkemykset kanavoituvat ohjelmiimme ja päätöksiimme.
Demarinuorten järjestämässä Tulevaisuuden tekijät -koulutuksessa pohdimme, mikä saa nuoren liittymään poliittiseen nuorisojärjestöön tai puolueeseen. Keskustelussa kävi selvästi ilmi, että arvoillemme on tilausta nuoremman sukupolven parissa. Halu toimia tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta oli saanut koulutuksen osallistujat liittymään sos.dem. liikkeeseen. Jäsenyyteen liittyy myös paljon odotuksia. Halu löytää foorumeja joissa politiikasta puhutaan haukottelematta; samanhenkistä seuraa. Odotuksia mukavasta ja kiinnostavasta yhteisöllisyydestä, jonka myötä on osa suurta maailmanlaajuista liikettä. Elämyksiä ja maailmanparantamista toveriporukalla. Mahdollisuutta vaikuttaa ja puuttua epäkohtiin.
Puolueen jäsenyyteen täytyy sisältyä vaikutusmahdollisuuksia. Nuorten puoluekokoustyöryhmä on esittänyt esimerkiksi puheenjohtajan valitsemista jäsenäänestyksellä, puoluekokouskauden muuttamista kaksivuotiseksi sekä työryhmätyöskentelyn avaamista. Sääntömuutokset eivät ole poppakonsteja, mutta vanhentuneista toimintatavoista ei myöskään ole syytä pitää väkisin kiinni. Liian usein uudistusehdotukset vaietaan kuoliaaksi tai torjutaan turhina.
On tärkeää satsata siihen, että puolueen toiminta olisi raikasta ja avointa jotta myös nuoremmat viihtyisivät ja kokisivat toiminnan mielekkääksi. Puolue tarvitsee lisää matalan kynnyksen tapahtumia joihin on helppo tulla sekä sähköisen viestinnän mahdollisuuksien hyödyntämistä. Tarvitsemme erilaisia vaihtoehtoja olla aktiivinen puolueen jäsen. Perinteinen puolueosastokeskeinen ajattelu ei houkuttele nuoria, jotka monesti edustavat osastossaan yksin koko sukupolveaan. Jos uusille ajatuksille ylipäätänsä annetaan tilaa, niille lastataan helposti myös liikaa paineita.
Nuoret demariaktiivit kuulevat usein kehotuksen vallata puolue; valtaa ei anneta, vaan se pitää itse ottaa. Toisaalta kunnallisvaalien jo lähestyessä moni korostaa että nuoria on nostettava esiin jotta sukupolvenvaihdos puolueessa saataisiin käyntiin; nuorten nousua pitää tukea. Molemmat näkökulmat ovat tärkeitä. Nuorten on oltava itse aktiivisia ja rohkeita, eikä asemia voi odottaa automaattisesti pelkästään nuoren iän ansiosta. Toisaalta nuorten vaalimenestykseen tarvitaan kokeneempien tovereiden arvokasta tukea.
Yhteisöllisyyden on ylitettävä sukupolvirajat. Konkareiden kokemus ja tulokkaiden tuoreus ovat hieno yhdistelmä.
Heta Välimäki
tiistai 28. elokuuta 2007
Mistä uusia demareita?
Huolestuneita puheenvuoroja SDP:n ikärakenteesta on blogosfäärissä esittänyt viime aikoina yksi jos toinenkin. Huoli ei ole koskenut sitä, että meillä on niin paljon vanhoja jäseniä. Sen sijaan ongelmana on, että mistään ei tule uusia.
Oma kokemukseni Helsingin seudulta on, että yhteiskunnallista vaikutuskanavaa etsivän aktiivin suuntaan SDP ei niinkään leiki vaikeasti tavoiteltavaa kuin vaikeasti haluttavaa. Meillä ei juuri ole ollut matalan kynnyksen tapoja tulla mukaan toimintaan. Odotetaan, että ihminen jotenkin spontaanisti näkisi valon ja päättäisi liittyä SDP:hen. Potentiaalisen jäsenen on kuitenkin hyvin vaikea nähdä, miksi kannattaisi tulla mukaan, kun ulospäin näyttäydytään monoliittina, joka ei keskustele vaan ryhmäpäätöstelee, eikä luontevia tapoja tutustua puolueen toimintaan oikein ole. SDP:n julkisuuskuva on tällä hetkellä niin huono, että jos ei tule katsoneeksi meitä lähempää, jää kyllä jäsenhakemus lähettämättä.
Jos nyt kuitenkin kaikesta huolimatta haluaa liittyä SDP:hen, sekin on kummallisen koukeroinen prosessi, jossa joutuu enemmän tai vähemmän sokkona valitsemaan itselleen puolueosaston ja sitten odottelemaan osaston hyväksyntää. Siinäkin hommassa helpottaisi jos tietäisi, ettei valinnalla ole juuri merkitystä, koska puolueosastoissa on hyvin vähän poliittista toimintaa. Jos ei vielä tässäkään vaiheessa tule toisiin ajatuksiin, saa tervetuloa-kirjeen puoluetoimistolta, jäsenkortin ja laskun. Siinä kaikki. Tietysti voi kehittää itselleen epävirallisen SDP-verkoston, kunhan vain osuu ensimmäisen kerran oluelle oikeiden tyyppien kanssa. Pääsee käymään mielenkiintoisia keskusteluja, kehittelemään ideoita, toteuttamaan niitä. Unohtaa, miltä touhu näytti aidan toiselta puolelta. Virallisen organisaation luotaantyöntävyys ei haittaa samalla tavalla, kun oma verkosto alkaa toimia. Ruuhka-Suomen ulkopuolella tällaisten epävirallisten verkostojen kutominen voi tosin jo etäisyyksien takia olla haastavampaa, eikä toisaalta jokainen jäsen päädy oluelle niiden oikeiden tyyppien kanssa. Jos käy kuten usein käy, eikä omasta puolueosastosta löydä kaipaamaansa toimintaa, jääkin helposti kokonaan ulkopuolelle. Eipä erityisemmin rohkaise liittymään tämäkään.
Yhteiskunnallisen vaikuttamisen kenttä on monipuolistunut huomattavasti, eikä puoluetoiminta ole enää mitenkään itsestään selvä vaihtoehto. Varsinkin nuoret ovat tottuneet siihen, että järjestöillä on koko ajan meneillään projekteja, joissa ei ole koskaan tarpeeksi käsiä eikä liikaa ideoita, ja joihin on helppo hypätä mukaan. Lisäksi heidän ajastaan kilpailevat monet erilaiset ei-yhteiskunnalliset harrastusjärjestöt ja verkostot. Puolueiden perinteiset toimintatavat eivät oikein istu tähän malliin, ja siksi ne häviävät helposti taistelun ihmisten ajasta. Tarvitaankin monenlaisia uusia, kiinnostavia puoluetoiminnan muotoja, joista saa helposti tietoa ja joihin pääsee mukaan, vaikkei tuntisi ketään eikä vielä (tai koskaan) omistaisi puoluekirjaakaan.
Pinkkiruusu, Vimma-klubi, NUS. Hyvä alku, muttei riitä vielä ollenkaan. Mistä tulisi seuraava avaus?
Saija Jokela
torstai 23. elokuuta 2007
Arvoton puolue?
Forssaan vuonna 1903 kokoontunut puoluekokousväki hyväksyi Suomen lähihistorian tunnetuimman ja kunnianhimoisimman poliittisen ohjelman, johon useasti viitataan vielä nykyäänkin. Vaatimustaso oli asetettu monessa kysymyksessä todella korkealle. Vaatimukset yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta saattavat nykyisin tuntua itsestään selvältä, mutta tuon ajan kontekstissa kysymyksessä oli erittäin vallankumouksellinen ajatus.Vuonna 1907 äänioikeuden sai naisten lisäksi suuri joukko miehiä, jotka aiemmin olivat olleet kokonaan yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolella. Forssan puoluekokous teki myös erään toisen kauaskantoisen ratkaisun. Työväenpuolueena perustetun puolueen nimi muutettiin Sosialidemokraattiseksi puolueeksi, koska puoluekokousväki katsoi kuuluvansa paitsi luokkana suomalaiseen työväkeen, arvojensa ja aatteidensa puolesta osaksi kansainvälistä sosialidemokraattista liikettä.
Sata vuotta myöhemmin yhteiskunnallinen kehitys on johtanut siihen, ettei luokkapuolueita enää tarvita. Tai en tiedä tarvitaanko, mutta suurin osa ihmisistä ei koe samaistuvansa johonkin tiettyyn luokkaan. Samanaikaisesti samaistuminen puolueisiin nimenomaan sen edustaman maailmankuvan ja arvojen takia on kasvanut. SDP:n pitäisi nyt karistaa retoriikastaan ja poliittisesta ajattelusta luokka-ajatteluun viittaavat elementit pois. SDP on aina ollut arvopuolue, mutta tulevaisuudessa arvot ja maailmankuva tulevat olemaan entistä vahvemmin sosialidemokraatteja yhdistäviä tekijöitä. Tämä tapahtuu riippumatta siitä, onko työvaatteena kokin hattu vai solmio.
Minun SDP:ni pyrkii kokoamaan kaikki tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden aatteita tärkeänä pitävät ihmiset mukaan toimintaan. Minun SDP:ni uskoo progressiiviseen verotukseen, koska se pitää tärkeänä laadukkaita julkisia palveluita ja uskoo että on oikeudenmukaista tasata verotuksella markkinatalouden vääristämiä tuloja ihmisten kesken. Minun SDP:ni myöntää suomalaisen köyhyyden ja syrjäytymisen tämän ajan suurimmaksi yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi ja alkaa koota massiivista toimenpideohjelmaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tilanteen parantamiseksi. Minun SDP:ni uudistaa peruskoulujärjestelmää siten, että koulutuksen tärkeimmäksi tehtäväksi nostetaan aktiiviseen kansalaisuuteen kannustaminen.Minun SDP:ni myöntää virheeksi varallisuusveron poistamisen ja alkaa suunnitella verouudistuksia siten, että varallisuuden kasautumisen ja makuuttamisen sijaan varat ovat hyödyttämässä yhteiskuntaa.
Sen sijaan että SDP:ssä olisi keskusteltu politiikasta vaalien jälkeen, keskustelua ovat hallinneet meta-aiheet, kuten puolueen nimen muuttaminen tai suuntammeko oikealle vai vasemmalle. Ehdotan että pidämme nimemme ja suuntamme keskustelua takaisin politiikkaan.
Mikko Koskinen
(Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 20.8.07)
Sata vuotta myöhemmin yhteiskunnallinen kehitys on johtanut siihen, ettei luokkapuolueita enää tarvita. Tai en tiedä tarvitaanko, mutta suurin osa ihmisistä ei koe samaistuvansa johonkin tiettyyn luokkaan. Samanaikaisesti samaistuminen puolueisiin nimenomaan sen edustaman maailmankuvan ja arvojen takia on kasvanut. SDP:n pitäisi nyt karistaa retoriikastaan ja poliittisesta ajattelusta luokka-ajatteluun viittaavat elementit pois. SDP on aina ollut arvopuolue, mutta tulevaisuudessa arvot ja maailmankuva tulevat olemaan entistä vahvemmin sosialidemokraatteja yhdistäviä tekijöitä. Tämä tapahtuu riippumatta siitä, onko työvaatteena kokin hattu vai solmio.
Minun SDP:ni pyrkii kokoamaan kaikki tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden aatteita tärkeänä pitävät ihmiset mukaan toimintaan. Minun SDP:ni uskoo progressiiviseen verotukseen, koska se pitää tärkeänä laadukkaita julkisia palveluita ja uskoo että on oikeudenmukaista tasata verotuksella markkinatalouden vääristämiä tuloja ihmisten kesken. Minun SDP:ni myöntää suomalaisen köyhyyden ja syrjäytymisen tämän ajan suurimmaksi yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi ja alkaa koota massiivista toimenpideohjelmaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tilanteen parantamiseksi. Minun SDP:ni uudistaa peruskoulujärjestelmää siten, että koulutuksen tärkeimmäksi tehtäväksi nostetaan aktiiviseen kansalaisuuteen kannustaminen.Minun SDP:ni myöntää virheeksi varallisuusveron poistamisen ja alkaa suunnitella verouudistuksia siten, että varallisuuden kasautumisen ja makuuttamisen sijaan varat ovat hyödyttämässä yhteiskuntaa.
Sen sijaan että SDP:ssä olisi keskusteltu politiikasta vaalien jälkeen, keskustelua ovat hallinneet meta-aiheet, kuten puolueen nimen muuttaminen tai suuntammeko oikealle vai vasemmalle. Ehdotan että pidämme nimemme ja suuntamme keskustelua takaisin politiikkaan.
Mikko Koskinen
(Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 20.8.07)
maanantai 20. elokuuta 2007
Demokratiaa ei saa pelätä
Toisinaan tuntuu siltä, että SDP:ssä demokratiaa esiintyy lähinnä puolueen nimessä. Junttakulttuuri puolueen sisällä on vahva ja siitä syystä demokraattinen päätöksenteko on useimmiten vain näennäisdemokratiaa. Turkulaisena puolueaktiivina olen vuosia seurannut, miten samat äijät pitävät valtaa vuodesta toiseen, kenenkään sitä juuri kyseenalaistamatta. Nuorille tulee ristiriitainen tunne junttakulttuurin sisällä: pitäisikö mennä mukaan, että saisi edes jonkin vaikuttamisen paikan vai pitäisikö periaatteessa pysytellä ulkona ja yrittää muuttaa kulttuuria avoimemmaksi. Molempia käytäntöjä olen ollut kokeilemassa.
Junttamentaliteetti ulottuu myös Turun ulkopuolelle. Hyvä veli –verkostot jylläävät SDP:ssä kaikilla vaikuttamisen tasoilla. Kannattaa luoda hyvä suhdeverkosto, tuntea oikeat ihmiset ja olla oikeaa mieltä, niin saatat päästä mukaan sisäpiiriin, jossa asioista päätetään. En väitä etten olisi itse asioita koskaan pienessä porukassa juoninut. Sopimiset, neuvottelut ja äänten haalimiset toki kuuluvat politiikkaan, olisi naiivia kuvitella muuta. Kyse on pikemminkin siitä, toteutuuko edustuksellinen demokratia todella junttakulttuurissa, jossa paikkoja jaetaan sillä perusteella, että tietylle osastolle tai piirille on perinteisesti kuulunut jokin paikka.
Joskus alueelliset mandaatit tms. voivat olla ihan paikallaan, mutta minun on vaikea ymmärtää, että poliittisen puolueen linjasta tai puheenjohtajasta päätettäessä tämä voisi olla keskeisin kysymys. SDP:n puoluekokoukseen äänestetään (tai sovitaan) tietty määrä lähtijöitä jokaisesta piiristä. Kun 350 ihmistä valitaan edustamaan kymmeniä tuhansia puolueen jäseniä, pitäisi mielestäni olla selvillä, mitä nämä harvat etuoikeutetut todella aikovat päättää. Tällä hetkellä edustajiksi äänestetään vanhoja tuttuja nimiä tietämättä edes heidän mielipiteitään politiikan linjoista tai henkilövalintakysymyksistä. Ainakin Turussa on helpompi päästä kaupunginvaltuustoon kuin puoluekokousedustajaksi. Luulen, että puoluekokousedustajien määrää ei haluta lisätä, koska iso joukko on aina arvaamattomampi. Demokratia pelottaa valtaapitäviä, vaarana on, että puoluekokous voikin tehdä yllättävän päätöksen pj- tai linjakysymyksissä. Samanlainen riski olisi suorassa puheenjohtajavaalissa, jossa jokainen jäsen olisi äänioikeutettu.
Loputtomiin ei voida jatkaa salailun ja junttaamisen politiikkaa. Jos SDP:ssä oikeasti halutaan uudistaa järjestörakennetta ja tehdä puolueesta houkuttelevampi uusille ihmisille, on kulttuurin muututtava avoimemmaksi. Tämä tarkoittaa vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä eri tasoilla, työryhmätyöskentelyn avaamista, rekrytointipolitiikan avoimuutta ja rohkeaa suhtautumista uusiin ideoihin. Asiat voivat muuttua, jos tarpeeksi moni uskaltaa avata suunsa tässä vaikenemisen kulttuurissa. Nyt on hetki sanoa asiat ääneen.
Hanna
Junttamentaliteetti ulottuu myös Turun ulkopuolelle. Hyvä veli –verkostot jylläävät SDP:ssä kaikilla vaikuttamisen tasoilla. Kannattaa luoda hyvä suhdeverkosto, tuntea oikeat ihmiset ja olla oikeaa mieltä, niin saatat päästä mukaan sisäpiiriin, jossa asioista päätetään. En väitä etten olisi itse asioita koskaan pienessä porukassa juoninut. Sopimiset, neuvottelut ja äänten haalimiset toki kuuluvat politiikkaan, olisi naiivia kuvitella muuta. Kyse on pikemminkin siitä, toteutuuko edustuksellinen demokratia todella junttakulttuurissa, jossa paikkoja jaetaan sillä perusteella, että tietylle osastolle tai piirille on perinteisesti kuulunut jokin paikka.
Joskus alueelliset mandaatit tms. voivat olla ihan paikallaan, mutta minun on vaikea ymmärtää, että poliittisen puolueen linjasta tai puheenjohtajasta päätettäessä tämä voisi olla keskeisin kysymys. SDP:n puoluekokoukseen äänestetään (tai sovitaan) tietty määrä lähtijöitä jokaisesta piiristä. Kun 350 ihmistä valitaan edustamaan kymmeniä tuhansia puolueen jäseniä, pitäisi mielestäni olla selvillä, mitä nämä harvat etuoikeutetut todella aikovat päättää. Tällä hetkellä edustajiksi äänestetään vanhoja tuttuja nimiä tietämättä edes heidän mielipiteitään politiikan linjoista tai henkilövalintakysymyksistä. Ainakin Turussa on helpompi päästä kaupunginvaltuustoon kuin puoluekokousedustajaksi. Luulen, että puoluekokousedustajien määrää ei haluta lisätä, koska iso joukko on aina arvaamattomampi. Demokratia pelottaa valtaapitäviä, vaarana on, että puoluekokous voikin tehdä yllättävän päätöksen pj- tai linjakysymyksissä. Samanlainen riski olisi suorassa puheenjohtajavaalissa, jossa jokainen jäsen olisi äänioikeutettu.
Loputtomiin ei voida jatkaa salailun ja junttaamisen politiikkaa. Jos SDP:ssä oikeasti halutaan uudistaa järjestörakennetta ja tehdä puolueesta houkuttelevampi uusille ihmisille, on kulttuurin muututtava avoimemmaksi. Tämä tarkoittaa vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä eri tasoilla, työryhmätyöskentelyn avaamista, rekrytointipolitiikan avoimuutta ja rohkeaa suhtautumista uusiin ideoihin. Asiat voivat muuttua, jos tarpeeksi moni uskaltaa avata suunsa tässä vaikenemisen kulttuurissa. Nyt on hetki sanoa asiat ääneen.
Hanna
perjantai 17. elokuuta 2007
SDP:n vapaajäsenyys on lakkautettava!
SDP:n säännöissä todetaan seuraavaa: "Jäsen, joka on täyttänyt 65 vuotta ja maksanut täyden jäsenmaksun vähintään 30 vuodelta tai on ollut täydestä jäsenmaksusta edellä mainituissa tapauksissa vapautettuna, on vapautettava 1 momentissa mainitusta jäsenmaksusta."
Poliittisen puolueen jäsenyys on monelle ihmiselle kunnia-asia. Jäsenyyden kautta he ovat sitoutuneet poliittiseen liikkeeseen vaikuttaakseen sen politiikkaan ja edistääkseen omaa maailmankatsomustaan tukevia tavoitteita. Jäsenet ovat myös taloudellisessa suhteessa puolueeseen maksaessaan jäsenmaksua, joka on puolueelle merkittävä taloudellinen tekijä.
Puolueen sääntöihin on kirjattu yllä oleva muotoilu, joka "vapauttaa" ja palkitsee pitkän ja ansiokkaan jäsenyyden jälkeen jäsenmaksuttomuudella. Tämä on antaa todella eriskummallisen signaalin puolueestamme. On ikään kuin erityisen hieno asia olla maksamatta jäsenmaksua, vaikka siihen taloudellisesti helposti pystyisikin. Tämä asia onkin korjattava välittömästi.
Iän ei pitäisi olla mikään kriteeri alennetulle jäsenmaksulle, saati sitten sen poistolle. Erityisen tärkeäksi ja samalla nurinkuriseksi asian tekee SDP:n vääristynyt ikärakenne. Suomalaiset ja SDP:n jäsenet vanhenevat ja säilyttävät kuitenkin yhä pidempään erinomaisen kunnon ja toimintakyvyn. Lisäksi varttuneempina tupataan olemaan myös varakkaampia. Miksi aktiivisilta ja maksukykyisiltä ihmisiltä ei peritä jäsenmaksua?
Vähävaraiset on jo huomioitu säännöissä. Esimerkiksi pelkän kansaneläkkeen varassa elävät vanhukset vapautetaan pyynnöstä jäsenmaksusta jo tällä hetkellä. Muutos ei siis kurjistaisi taloudellisesti kenenkään asemaa, vaan pikemminkin lisäisi tasavertaisuutta ja olisi myös taloudellisesti järkevää. Lisäksi jäsenmaksun filosofia liikettä tukevana toimintona saisi jälleen loogisen ja oikeudenmukaisen sisällön.
Arto
Poliittisen puolueen jäsenyys on monelle ihmiselle kunnia-asia. Jäsenyyden kautta he ovat sitoutuneet poliittiseen liikkeeseen vaikuttaakseen sen politiikkaan ja edistääkseen omaa maailmankatsomustaan tukevia tavoitteita. Jäsenet ovat myös taloudellisessa suhteessa puolueeseen maksaessaan jäsenmaksua, joka on puolueelle merkittävä taloudellinen tekijä.
Puolueen sääntöihin on kirjattu yllä oleva muotoilu, joka "vapauttaa" ja palkitsee pitkän ja ansiokkaan jäsenyyden jälkeen jäsenmaksuttomuudella. Tämä on antaa todella eriskummallisen signaalin puolueestamme. On ikään kuin erityisen hieno asia olla maksamatta jäsenmaksua, vaikka siihen taloudellisesti helposti pystyisikin. Tämä asia onkin korjattava välittömästi.
Iän ei pitäisi olla mikään kriteeri alennetulle jäsenmaksulle, saati sitten sen poistolle. Erityisen tärkeäksi ja samalla nurinkuriseksi asian tekee SDP:n vääristynyt ikärakenne. Suomalaiset ja SDP:n jäsenet vanhenevat ja säilyttävät kuitenkin yhä pidempään erinomaisen kunnon ja toimintakyvyn. Lisäksi varttuneempina tupataan olemaan myös varakkaampia. Miksi aktiivisilta ja maksukykyisiltä ihmisiltä ei peritä jäsenmaksua?
Vähävaraiset on jo huomioitu säännöissä. Esimerkiksi pelkän kansaneläkkeen varassa elävät vanhukset vapautetaan pyynnöstä jäsenmaksusta jo tällä hetkellä. Muutos ei siis kurjistaisi taloudellisesti kenenkään asemaa, vaan pikemminkin lisäisi tasavertaisuutta ja olisi myös taloudellisesti järkevää. Lisäksi jäsenmaksun filosofia liikettä tukevana toimintona saisi jälleen loogisen ja oikeudenmukaisen sisällön.
Arto
torstai 16. elokuuta 2007
SDP:n puheenjohtaja valittava jäsenäänestyksellä
Demarinuoret ja SONK ovat huolissaan SDP:n tilasta. Puoluekokous vuoden päästä tulee olemaan monella tavalla merkittävä sosialidemokraattisen liikkeen kannalta. Ikääntyminen, oppositioasema, jäykät järjestörakenteet sekä muutosvastarinta ovat puolueelle suuria haasteita. Demarinuorten liittohallituksen päätöksellä asetettu nuorten puoluekokoustyöryhmä on aloittanut työnsä. Työryhmään on kutsuttu mukaan SONK:in liittohallituksen jäseniä. Järjestäytymiskokouksessa ryhmän nimeksi valittiin ”Epämiellyttävä totuus”.
Ryhmän nimi viittaa siihen, että ikävistäkin asioista on voitava puhua avoimesti ja rakentavasti. Nuoret haluavat olla aktiivisesti mukana puolueen kehittämisessä ja uudistamisessa. Tunkkaisista järjestörakenteista ja sulkeutuneisuudesta on päästävä eroon. Puolueen jäsenyydellä on oltava muutakin merkitystä kuin oikeus maksaa jäsenmaksua. Yksi keino lisätä jäsenten vaikuttamismahdollisuuksia olisi ryhmän mielestä valita puolueen puheenjohtaja jäsenäänestyksellä. Näin myös valitulla puheenjohtajalla olisi aidosti koko kentän tuki. Nykyjärjestelmä, jossa puheenjohtaja valitaan piirien junttapäätöksillä ja sopuvaaleilla, on demokratian irvikuva.
Ryhmä tulee laatimaan täsmällisiä muutosesityksiä järjestörakenteeseen. Lisäksi myös poliittista linjaa tarkastellaan. Yksikään asia ei työn alkaessa ole tabu. Demarinuoret ja SONK haluavat avoimemman, elinvoimaisemman ja eteenpäin katsovan SDP:n sekä uusille jäsenille että jo mukana oleville.
Työryhmän jäsenet ovat: Johannes Erra, Lauri Holappa, Hanna Isbom, Saija Jokela, Iisakki Kiemunki, Mikko Koskinen, Heidi Lehikoinen, Minna Räsänen, Arto J. Virtanen ja Heta Välimäki
Ryhmän nimi viittaa siihen, että ikävistäkin asioista on voitava puhua avoimesti ja rakentavasti. Nuoret haluavat olla aktiivisesti mukana puolueen kehittämisessä ja uudistamisessa. Tunkkaisista järjestörakenteista ja sulkeutuneisuudesta on päästävä eroon. Puolueen jäsenyydellä on oltava muutakin merkitystä kuin oikeus maksaa jäsenmaksua. Yksi keino lisätä jäsenten vaikuttamismahdollisuuksia olisi ryhmän mielestä valita puolueen puheenjohtaja jäsenäänestyksellä. Näin myös valitulla puheenjohtajalla olisi aidosti koko kentän tuki. Nykyjärjestelmä, jossa puheenjohtaja valitaan piirien junttapäätöksillä ja sopuvaaleilla, on demokratian irvikuva.
Ryhmä tulee laatimaan täsmällisiä muutosesityksiä järjestörakenteeseen. Lisäksi myös poliittista linjaa tarkastellaan. Yksikään asia ei työn alkaessa ole tabu. Demarinuoret ja SONK haluavat avoimemman, elinvoimaisemman ja eteenpäin katsovan SDP:n sekä uusille jäsenille että jo mukana oleville.
Työryhmän jäsenet ovat: Johannes Erra, Lauri Holappa, Hanna Isbom, Saija Jokela, Iisakki Kiemunki, Mikko Koskinen, Heidi Lehikoinen, Minna Räsänen, Arto J. Virtanen ja Heta Välimäki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)