Toisinaan tuntuu siltä, että SDP:ssä demokratiaa esiintyy lähinnä puolueen nimessä. Junttakulttuuri puolueen sisällä on vahva ja siitä syystä demokraattinen päätöksenteko on useimmiten vain näennäisdemokratiaa. Turkulaisena puolueaktiivina olen vuosia seurannut, miten samat äijät pitävät valtaa vuodesta toiseen, kenenkään sitä juuri kyseenalaistamatta. Nuorille tulee ristiriitainen tunne junttakulttuurin sisällä: pitäisikö mennä mukaan, että saisi edes jonkin vaikuttamisen paikan vai pitäisikö periaatteessa pysytellä ulkona ja yrittää muuttaa kulttuuria avoimemmaksi. Molempia käytäntöjä olen ollut kokeilemassa.
Junttamentaliteetti ulottuu myös Turun ulkopuolelle. Hyvä veli –verkostot jylläävät SDP:ssä kaikilla vaikuttamisen tasoilla. Kannattaa luoda hyvä suhdeverkosto, tuntea oikeat ihmiset ja olla oikeaa mieltä, niin saatat päästä mukaan sisäpiiriin, jossa asioista päätetään. En väitä etten olisi itse asioita koskaan pienessä porukassa juoninut. Sopimiset, neuvottelut ja äänten haalimiset toki kuuluvat politiikkaan, olisi naiivia kuvitella muuta. Kyse on pikemminkin siitä, toteutuuko edustuksellinen demokratia todella junttakulttuurissa, jossa paikkoja jaetaan sillä perusteella, että tietylle osastolle tai piirille on perinteisesti kuulunut jokin paikka.
Joskus alueelliset mandaatit tms. voivat olla ihan paikallaan, mutta minun on vaikea ymmärtää, että poliittisen puolueen linjasta tai puheenjohtajasta päätettäessä tämä voisi olla keskeisin kysymys. SDP:n puoluekokoukseen äänestetään (tai sovitaan) tietty määrä lähtijöitä jokaisesta piiristä. Kun 350 ihmistä valitaan edustamaan kymmeniä tuhansia puolueen jäseniä, pitäisi mielestäni olla selvillä, mitä nämä harvat etuoikeutetut todella aikovat päättää. Tällä hetkellä edustajiksi äänestetään vanhoja tuttuja nimiä tietämättä edes heidän mielipiteitään politiikan linjoista tai henkilövalintakysymyksistä. Ainakin Turussa on helpompi päästä kaupunginvaltuustoon kuin puoluekokousedustajaksi. Luulen, että puoluekokousedustajien määrää ei haluta lisätä, koska iso joukko on aina arvaamattomampi. Demokratia pelottaa valtaapitäviä, vaarana on, että puoluekokous voikin tehdä yllättävän päätöksen pj- tai linjakysymyksissä. Samanlainen riski olisi suorassa puheenjohtajavaalissa, jossa jokainen jäsen olisi äänioikeutettu.
Loputtomiin ei voida jatkaa salailun ja junttaamisen politiikkaa. Jos SDP:ssä oikeasti halutaan uudistaa järjestörakennetta ja tehdä puolueesta houkuttelevampi uusille ihmisille, on kulttuurin muututtava avoimemmaksi. Tämä tarkoittaa vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä eri tasoilla, työryhmätyöskentelyn avaamista, rekrytointipolitiikan avoimuutta ja rohkeaa suhtautumista uusiin ideoihin. Asiat voivat muuttua, jos tarpeeksi moni uskaltaa avata suunsa tässä vaikenemisen kulttuurissa. Nyt on hetki sanoa asiat ääneen.
Hanna
Junttamentaliteetti ulottuu myös Turun ulkopuolelle. Hyvä veli –verkostot jylläävät SDP:ssä kaikilla vaikuttamisen tasoilla. Kannattaa luoda hyvä suhdeverkosto, tuntea oikeat ihmiset ja olla oikeaa mieltä, niin saatat päästä mukaan sisäpiiriin, jossa asioista päätetään. En väitä etten olisi itse asioita koskaan pienessä porukassa juoninut. Sopimiset, neuvottelut ja äänten haalimiset toki kuuluvat politiikkaan, olisi naiivia kuvitella muuta. Kyse on pikemminkin siitä, toteutuuko edustuksellinen demokratia todella junttakulttuurissa, jossa paikkoja jaetaan sillä perusteella, että tietylle osastolle tai piirille on perinteisesti kuulunut jokin paikka.
Joskus alueelliset mandaatit tms. voivat olla ihan paikallaan, mutta minun on vaikea ymmärtää, että poliittisen puolueen linjasta tai puheenjohtajasta päätettäessä tämä voisi olla keskeisin kysymys. SDP:n puoluekokoukseen äänestetään (tai sovitaan) tietty määrä lähtijöitä jokaisesta piiristä. Kun 350 ihmistä valitaan edustamaan kymmeniä tuhansia puolueen jäseniä, pitäisi mielestäni olla selvillä, mitä nämä harvat etuoikeutetut todella aikovat päättää. Tällä hetkellä edustajiksi äänestetään vanhoja tuttuja nimiä tietämättä edes heidän mielipiteitään politiikan linjoista tai henkilövalintakysymyksistä. Ainakin Turussa on helpompi päästä kaupunginvaltuustoon kuin puoluekokousedustajaksi. Luulen, että puoluekokousedustajien määrää ei haluta lisätä, koska iso joukko on aina arvaamattomampi. Demokratia pelottaa valtaapitäviä, vaarana on, että puoluekokous voikin tehdä yllättävän päätöksen pj- tai linjakysymyksissä. Samanlainen riski olisi suorassa puheenjohtajavaalissa, jossa jokainen jäsen olisi äänioikeutettu.
Loputtomiin ei voida jatkaa salailun ja junttaamisen politiikkaa. Jos SDP:ssä oikeasti halutaan uudistaa järjestörakennetta ja tehdä puolueesta houkuttelevampi uusille ihmisille, on kulttuurin muututtava avoimemmaksi. Tämä tarkoittaa vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä eri tasoilla, työryhmätyöskentelyn avaamista, rekrytointipolitiikan avoimuutta ja rohkeaa suhtautumista uusiin ideoihin. Asiat voivat muuttua, jos tarpeeksi moni uskaltaa avata suunsa tässä vaikenemisen kulttuurissa. Nyt on hetki sanoa asiat ääneen.
Hanna
9 kommenttia:
On sitä sosialidemokraattisessa liikkeessä nähty junttakulttuuria muuallakin, kuin itse puolueessa.
Loppujen lopuksi puoluekokouksessa istuu 350 suhteellisen fiksua ihmistä, joiden äänestyslippuja ei kukaan tarkista. Esim. Paavo Lipponen valittiin vuonna 1993 puheenjohtajaksi yli puolueen "junttamiesten".
Uskon, että jos vain keksitään hyviä ideoita puolueen muuttamiseksi ja ollaan valmiita tekemään töitä asian eteen, saamme muutettua puoluetta paremmin tässä ajassa eläväksi. Nyt pitäisi olla paljon muutoshalukkuutta, vaikka tuskin puolue vielä 2008 kesän puoluekokouksenkaan jälkeen on täydellinen.
Puolueen työryhmiä tulisi muuttaa. 70-luvulle sinne otettiin paljon nuoria, lahjakkaita ja uudistavia ihmisiä. Nyt pelkään, että pitkälti samat henkilöt kansoittavat työryhmät, tällä kertaa he edustavat enemmänkin valtionhallintoa ja eri yhteiskunnallisia intressiryhmiä, kuin jäsenistöä.
Puoluekokouksen osallistujamäärää on ilman muuta lisättävä. Aivan mahdotonta ei siellä vaikuttaminen ole, kuten Anssikin totesi. Olen itsekin saanut puoluekokousedustajana puoluehallituksen esityksiä muutettua. Se kuitenkin edellyttää asian lobbaamista etukäteen, ei pelkästään muutosesitysten tekemistä salissa.
Puolueen työryhmät on toki koottava niin, että niissä on mukana paras mahdollinen alojen asiantuntemus. Se, että sosialidemokraatteja löytyy keskeisitä tehtävistä valtionhallinnosta ja etujärjestöistä on rikkaus joka on pystyttävä hyödyntämän.
Totta puhut Anssi. Ja viime puoluekokouksessa käveltiin junttapäätöksen yli, kun Filatov valittiin äänestyksessä varapuheenjohtajaksi. Siinä pätevyys voitti piirien sisäiset sopimukset. Uskon, että edustajamäärän lisääminen toisi entistä enemmän tämänkaltaisia päätöksiä. Jos puoluekokous uskaltaa tehdä useampia radikaaleja päätöksi, tulee kausi lyhenemään kahteen vuoteen, edustajamäärää kasvatetaan ja vapaajäsenyys poistuu.
Monet muut uudistumiseen liittyvät kysymykset vaativat sääntöuudistusten sijaan asennemuutosta ja kykyä nähdä hieman pitemmälle tulevaisuuteen. Liian usein pidetään omasta pallista niin tiukasti kiinni, että kokonaisetu unohtuu.
Todettakoon vielä, että 70-luvulla puolueen työryhmiin otetut nuoret eivät mitenkään itsestäänselvästi edustaneet jäsenistöä.
Työryhmiä rakennettaessa niihin pyrittiin keräämään aatteellisesti oikeansuuntaista joukkoa (ei välttämättä aina jäseniä), jolla oli hyvää asiantuntemusta työryhmän tehtäväsaralta. Monet toimivat silloinkin valtionhallinnossa, järjestöissä ja erilaisissa muissa poliittisissa tehtävissä.
Meidän pitää saada puolueen kenttää aktivoitua erilaisissa sisältökysymyksissä, mutta samalla meidän tulee edelleen kerätä työryhmiimme mahdollisimman hyvä asiantuntemus liikkeen piiristä. Vain siten puolue voi aidosti ja analyyttisesti uudistaa linjaansa.
Junttakulttuurin syvyyttä voi ymmärtää vain, jos katsoo, miten nopeasti myös "nuoret" toimijat omaksuvat päätöksenteossa samanlaiset toimintatavat. Demarinuorten ja SONKin liittokokouksissa esiintyy myös junttausta. Ja kumpikin liitto on rakentunut samanlaisten alueellisten edustusten varaan. Tarvitaan todella radikaali ajatusmaailman mullistus, jotta vallitseva normi murtuu ja muuttuu vastenmieliseksi.
Mikko nosti esiin tärkeä asian. Ainakin omina nuorisoliittolaisaikoinani (1993-2000) muistelisin junttauksen olleen nuorisopuolella vielä pahempaa kuin ukkopuolueessa. Asiakysymysten sijaan keskustelua hallitsivat turhan paljon erilaiset taktiset kuviot ja se saako piiri X liittohallitukseen 1+1 vai 1+2 paikkaa.
SDP:n puoluekokouksissa olen yhdeksi erityisen vastenmieliseksi piirteeksi kokenut ns. seitsemän eteläisten piirien kokoontumisinstituution. Muistan kun eräässäkin puoluekokouksessa joku edustaja - muistaakseni Vaasasta - tokaisi että "eikö näitä puoluekokouksia voisi kokonaan korvata teidän eteläisten piirien kokouksilla? Voisitte sitten lähettää pöytäkirjan meille muille tiedoksi niin ei tarvitsisi turhaan vaivautua paikalle".
Eiköhän siinä 350 hengen possessa ole ihan kylliksi. Puolueen jäsenmääräkin tästä lähtee kohta tippumaan, joten ei nyt ole ehkä oikea tilanne alkaa kasvattamaan puoluekokousta. Hyvä vain ettei homma leviä kepumaiseksi jäähallishowksi, jossa ihmiset eivät enää tunne olevansa päättäjiä vaan massaa. Mahtavatko tunteakaan toisiansa.
Tuo avoimuudenkin vaatiminen on vähän helpon kuuloista. Vihreyshän tuosta tulee mieleen. Totta kai avoimuutta tarvitaan, mutta eihän nyt Suomen kokoisessa maassa kukaan järkevä, asioista jotain tietävä ja normaalisti kommunikoiva ihminen jää mihinkään pimentoon tai paitsioon jos vain halua vaikuttaa on.
Eli kyllä tässäkin blogissa käsitellyissä asioissa on parantamisen varaa, mutta kaukana ollaan vielä niistä tärkeimmistä kysymyksistä. Älkää sortuko väistelemään sisältöjä, yrittäkää keksiä uusia vaihtoehtoja ja ideoita tehdä suomalaisten (eikä vain SDP:n jäsenten) hyvinvoinnista entistä parempaa. Konkreettisesti eikä juhlapuhemaisesti.
Mikä se "epämiellyttävä totuus" on? Sekö että Heinäluoman pitäisi lähteä? Se ei kyllä muuta tai ratkaise juurikaan mitään, eivätkä nämä muutkaan tähän astiset kommervenkit.
Noniin, kiitos silti foorumista :) Ehkä se tästä lähtee...
Kappas. Liekö tuo nyt kovin paha asia, jos tulee avoimuuden suhteen tulee vihreys mieleen. Me käytämme välillä vihreää samanlaisena haukkumasanana kuin muu poliittinen kenttä käyttää demaria. Ja ihan yhtä analyyttisesti. Vihreiden poliittisesta linjasta tai kyvystä ajaa sitä voi ajatella mitä lystää, mutta avoimuus niillä todella on hallussa ihan eri tavalla kuin meillä.
Vihreät poliitikot käyttävät ehkä loputtomasti aikaa selostaessaan toimintaansa eri elimissä kymmenellä eri sähköpostilistalla, mutta kääntöpuolelta löytyy kaksikin hyvää asiaa: Ensinnäkin jäsenten on hyvin helppo pysyä perillä siitä, mitä tapahtuu ja kuka mitäkin tekee, ja toisekseen puolueen toimintaan on yksinkertaista ja kivutonta tulla mukaan.
Usein naureskellaan sille, että vihreät vastustavat ryhmäkuria, mutta äänestävät yllättävän usein yhdessä rintamassa. Voisiko johtua siitä, että vihreiden keskustelukulttuuri johtaisi usein yhteisten kantojen muodostumiseen? Onko sillä edes väliä, jos lopputulos on kuitenkin sama? Ja se on. Yhtä pikku yksityiskohtaa lukuun ottamatta tietenkin (jos sallitte hienoisen karrikoinnin): Järkevä, asioista jotain tietävä ja normaalisti kommunikoiva ihminen on hyvin perillä edustajiensa puuhista. Vihreillä valmisteluvaiheessa, meillä post festum.
Heinäluoman pitäisi lähteä. Se, että näin ei tapahdu, ei tietenkään ole koko sairaus, mutta oire se ilman muuta on.
Lähetä kommentti