maanantai 21. huhtikuuta 2008
Työryhmän työ lähestyy loppuaan
Miellyttävä totuus on se, että Epämiellyttävä totuus on tänään vähemmän tarpeellinen, kuin perustettaessa. Puoluekokoukseen valmistaudutaan avoimessa ja rakentavassa hengessä. Hämeenlinnan kokouksesta on todella tulossa uusi alku SDP:lle avoimena kansanliikkeenä. Edelleen on kuitenkin tärkeää keskustella muun muassa jäsenäänestyksen tarpeesta päätöksentekovälineenä sekä muista jäsenten osallisuutta vahvistavista toimenpiteistä. Demarinuoret ja SONK sekä iso nuorten puoluekokousedustajien joukko tulevat jatkamaan työtä tarpeellisten uudistusten aikaansaamiseksi.
tiistai 29. tammikuuta 2008
Demarinuoret ja SONK avasivat jäsenäänestystä vaativan nettiadressin
Demarinuoret ja demariopiskelijat (SONK) avasivat osoitteessa www.jasenaanestys.org adressin jossa vaaditaan SDP:n puheenjohtajasta neuvoa-antavaa jäsenäänestystä ennen kesän 2008 puoluekokousta. Adressi on tarkoitettu SDP:n jäsenille ja allekirjoituksia kerätään 3.3. asti. Vetoomus luovutetaan puoluevaltuuston puheenjohtajalle ennen puoluevaltuuston maaliskuista kokousta.
”Haluamme antaa jäsenäänestystä vaativille SDP:n jäsenille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.” SONKin puheenjohtaja Mikko Koskinen toteaa.
”Adressissa on kyse jäsendemokratian lisäämisestä. Demarinuoret ja SONK ovat esittäneet jäsenäänestystä jo viime vuoden puolella.” Demarinuorten puheenjohtaja Heta Välimäki korostaa.
SDP on laaja kansanliike, jossa seinien tulee olla leveällä ja katon korkealla. Puolueen puheenjohtaja on se kokoava voima, jonka johdolla yhteisiä tavoitteita ajetaan. Jokaisella SDP:n jäsenellä tulee olla oikeus osallistua puolueen puheenjohtajan valintaan.Jäsenvaali antaisi jokaiselle puolueen jäsenelle mahdollisuuden vaikuttaa puolueen linjaan. Tämä lisäisi olennaisesti puolueen jäsenten suoria vaikutusmahdollisuuksia, ja sitä kautta lisäisi puolueeseen kuulumisen mielekkyyttä.
”Haluamme antaa jäsenäänestystä vaativille SDP:n jäsenille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.” SONKin puheenjohtaja Mikko Koskinen toteaa.
”Adressissa on kyse jäsendemokratian lisäämisestä. Demarinuoret ja SONK ovat esittäneet jäsenäänestystä jo viime vuoden puolella.” Demarinuorten puheenjohtaja Heta Välimäki korostaa.
SDP on laaja kansanliike, jossa seinien tulee olla leveällä ja katon korkealla. Puolueen puheenjohtaja on se kokoava voima, jonka johdolla yhteisiä tavoitteita ajetaan. Jokaisella SDP:n jäsenellä tulee olla oikeus osallistua puolueen puheenjohtajan valintaan.Jäsenvaali antaisi jokaiselle puolueen jäsenelle mahdollisuuden vaikuttaa puolueen linjaan. Tämä lisäisi olennaisesti puolueen jäsenten suoria vaikutusmahdollisuuksia, ja sitä kautta lisäisi puolueeseen kuulumisen mielekkyyttä.
perjantai 18. tammikuuta 2008
Jäsenäänestyksestä
Erkki Tuomiojan ehdotuksesta järjestää neuvoa-antava jäsenäänestys puolueen puheenjohtajasta syntyi varsinainen debatti. Julkisuudessa näyttää pahasti siltä, että istuva puoluejohto ja sen vankat tukijat vastustavat ja muut kannattavat. Puoluesihteeri on saanut päävastustajan roolin, mikä on ikävä kyllä näyttänyt siltä, että puheenjohtajan haastajaa syytetään heti oman pesän likaamisesta jne. No, jäsenvaalista voi olla mitä mieltä hyvänsä. Kritisoin ennen kaikkea tyyliä, jolla se välittömästi tyrmättiin. Ja pohdin nyt perusteluja sille, miksi minun mielestäni neuvoa-antava jäsenvaali olisi syytä järjestää jo tänä keväänä.
Puolue on melkoisessa lamaannustilassa. Uudistumisprosessissa on mielestäni tarkoitus hakea kaikkia keinoja, joilla voidaan aktivoida porukkaa ja saada liikkeeseen uusia ihmisiä. Neuvoa-antava jäsenvaali on mielestäni yksi parhaita keinoja tähän. Olen varma, että kaikkien ehdokkaiden puolesta tehtäisiin aktiviista kampanjaa, ehdokkaat kiertäsivät maakuntia ja monet puolueen jäsenet todella pohtisivat millaista puheenjohtajaa tarvittaisiin. Nämä kaikki tekijät ovat niin tärkeitä, että tästä syystä vaali pitäisi järjestää.
Puolue on melkoisessa lamaannustilassa. Uudistumisprosessissa on mielestäni tarkoitus hakea kaikkia keinoja, joilla voidaan aktivoida porukkaa ja saada liikkeeseen uusia ihmisiä. Neuvoa-antava jäsenvaali on mielestäni yksi parhaita keinoja tähän. Olen varma, että kaikkien ehdokkaiden puolesta tehtäisiin aktiviista kampanjaa, ehdokkaat kiertäsivät maakuntia ja monet puolueen jäsenet todella pohtisivat millaista puheenjohtajaa tarvittaisiin. Nämä kaikki tekijät ovat niin tärkeitä, että tästä syystä vaali pitäisi järjestää.
Ongelmaton kysymys neuvoa-antava jäsenvaali ei tietenkään ole. Jäsenvaalihan ei voi sitoa tässä vaiheessa puoluekokousedustajia ja on siis mahdollista, että jäsenvaalin tulos on erilainen kuin lopullinen. Tämä vaikuttaisi puheenjohtajan mandaattiin ja julkisuudessa asialla reviteltäisiin varmasti.
Jäsenvaali ei ole lähellekään olennaisin kysymys puolueen uudistamisessa. Olennaisinta on, että puolueeseen saadaan lisää jäseniä ja että nykyisiä ja uusia jäseniä saataisiin paremmin aktivoitua toimintaan. Tässä jäsenvaali olisi oivallinen väline muiden joukossa, ja sitä kannattaisi käyttää jo tänä keväänä.
Jos sellainen ihme tapahtuisi, että tulevaisuudessa puheenjohtaja valittaisiin jäsenäänestyksellä, luulen, että puoluekokoukseen olisi sen jälkeen nuortenkin helpompi päästä. Monella sedällä ei nimittäin olisi enää mitään syytä lähteä puoluekokoukseen, jos puheenjohtaja päätettäisiin muualla. Jäisi siis enemmän paikkoja niille, joita oikeasti kiinnostaa myös se olennaisin. Eli aate ja linja.
Hanna Isbom
tiistai 8. tammikuuta 2008
Men vem är hon?
Keskustelu mahdollisista puheenjohtajaehdokkaista SDP:n seuraavassa puoluekokouksessa kiihtyy. Useissa blogeissa ruoditaan puolueen tilaa ja uudistustarpeita sekä spekuloidaan myös nimillä. Jos Eeron ja Ekin jättää kaikille tuttuina niminä sivuun, niin yksi nimi on esiintynyt poikkeuksellisen runsaasti pohdinnoissa. Kyseessä on Jutta Urpilainen. Otsikoin tämän jutun raflaavasti, koska kaikille Jutta ei ole yhtä tuttu, kuin puolueen työryhmätyössä, aiemmin sd. nuoriso- tai opiskelijajärjestöissä, eduskunnassa tai vaikkapa hänen kanssaan samoissa kansalaisjärjestöissä toimineelle. Monet siis tietysti tuntevat hänet jo enemmän kuin hyvin, mutta jospa tämä pieni (hyvin pieni) tutkivan journalismin ponnistus laajentaa kuvaa muillekin.
"Sosialidemokraattinen" tausta
Urpilaisen isä Kari Urpilainen on entinen kansanedustaja ja tuore valtiopäiväneuvos. Jutta on näin ollen nähnyt yhteiskunnallista vaikuttamista läheltä jo nuoresta pitäen. Hän on kotoisin Kepu-landian keskeltä pohjanmaalta Kokkolasta, ja puhuu myös rannikkoalueen valtakieltä ruotsia. Myös englanti ja saksa luonnistuvat. Yliopistotutkinnon Urpilainen lähti suorittamaan Jyväskylään opiskellen samanaikaisesti myös Helsingin yliopistossa.
Nuoresta pitäen
Urpilainen on ollut sosialidemokraattisessa liikkeessä jo pitkään. Hän toimi aikoinaan alueensa nuorisopiirin puheenjohtajana sekä valtakunnallisen opiskelijajärjestö SONK:n varapuheenjohtajana. Lisäksi Urpilainen on ollut niin Nuorten Kotkien kuin demarinaistenkin luottamustehtävissä. Vasta 21-vuotiaana hänet valittiin Kokkolan kaupunginvaltuuston varavaltuutetuksi. Eduskuntaan hän nousi 27-vuotiaana vuonna 2003.
Opettaja ja sivistyspoliitikko
Saatuaan korkeakoulututkinnon valmiiksi Urpilainen palasi opettajan työhön Kokkolaan. Opettajana hän on toiminut myös vuoden Helsingissä. Lisäksi lasten ja nuorten kanssa Urpilainen on ollut runsaasti tekemisissä toimiessaan lasten liikuntaryhmien vetäjänä sekä leiriohjaajana. Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että hän on keskittynyt erityisesti koulutus- ja sivistyspolitiikkaan myöhemmin urallaan. Näissä tehtävissä hän on myös puolueen työryhmätyössä keskeisesti mukana.
Monessa mukana, Suomessa ja kansainvälisesti
Urpilainen on toiminut useissa kansalaisjärjestöissä. Suomen YK-liiton varapuheenjohtajana, Eurooppalaisen Suomen hallituksessa sekä sen nuorisojärjestön puheenjohtajana ja Taksvärkki ry: n puheenjohtajana hän on toiminut kansainvälisten kysymysten parissa. Jo usean vuoden ajan hän on kipparoinut koulutusalan sos. dem. yhdistystä ja vuodesta 2006 hän on ollut Syöpälasten järjestö SYLVA ry:n puheenjohtaja. Kun jatkuvasti puhutaan kansalaisjärjestöjen ja poliittisten puolueiden vuoropuhelun ja yhteistyön välttämättömyydestä, niin voitaneen todeta, että kokemusta ja osaamista Urpilaisella siihen taatusti on.
Kokkolalainen kansanedustaja
Urpilainen on siis toisen kauden kansanedustaja ja SDP:n eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja. Hän toimii kohta kuudetta vuotta sivistysvaliokunnassa, jonka lisäksi hän on valtiovarainvaliokunnan sivistys ja tiede- sekä verojaostossa. Hän on myös Ulkopoliittisen instituutin neuvottelukunnan jäsen. Viime kaudella Urpilainen oli mm. tulevaisuusvaliokunnassa ja ulkoasiainvaliokunnassa. Suomen UNESCO-toimikunnan jäsen hän on ollut vuodesta 1999 ja hän vetää nykyään eduskunnan globaaliryhmää. Urpilainen on myös paikallinen vaikuttaja. Kunnallispolitiikan ja maakunnallisten luottamustoimien myötä myös niiden tasojen päätöksenteko ja vastuunkanto on hänelle tuttua.
Linjasta
Eduskunnassa Urpilainen on toistaiseksi käyttänyt 159 puheenvuoroa, tehnyt 34 kirjallista kysymystä ja 36 aloitetta. Aiheet ovat vaihdelleet vaikevammaisen henkilökohtaisesta avustajasta ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuoltoon ja kehitysyhteistyörahojen suuruudesta omaishoitajien asemaan. Mukana on toki oman maakunnan edunvalvontaakin. Toiminnan punaisena lankana tuntuu olevan nimenomaan koulutuksesta huolehtiminen, kansainvälinen solidaarisuus ja heikommasta huolen pitäminen. Arvoliberaaleihin ja arvokonservatiiveihin edustajat jakaneissa kysymyksissä hän on ollut arvoliberaali.
Arto J. Virtanen
Lähteet: eduskunnan verkkosivut, Urpilaisen omat sivut
"Sosialidemokraattinen" tausta
Urpilaisen isä Kari Urpilainen on entinen kansanedustaja ja tuore valtiopäiväneuvos. Jutta on näin ollen nähnyt yhteiskunnallista vaikuttamista läheltä jo nuoresta pitäen. Hän on kotoisin Kepu-landian keskeltä pohjanmaalta Kokkolasta, ja puhuu myös rannikkoalueen valtakieltä ruotsia. Myös englanti ja saksa luonnistuvat. Yliopistotutkinnon Urpilainen lähti suorittamaan Jyväskylään opiskellen samanaikaisesti myös Helsingin yliopistossa.
Nuoresta pitäen
Urpilainen on ollut sosialidemokraattisessa liikkeessä jo pitkään. Hän toimi aikoinaan alueensa nuorisopiirin puheenjohtajana sekä valtakunnallisen opiskelijajärjestö SONK:n varapuheenjohtajana. Lisäksi Urpilainen on ollut niin Nuorten Kotkien kuin demarinaistenkin luottamustehtävissä. Vasta 21-vuotiaana hänet valittiin Kokkolan kaupunginvaltuuston varavaltuutetuksi. Eduskuntaan hän nousi 27-vuotiaana vuonna 2003.
Opettaja ja sivistyspoliitikko
Saatuaan korkeakoulututkinnon valmiiksi Urpilainen palasi opettajan työhön Kokkolaan. Opettajana hän on toiminut myös vuoden Helsingissä. Lisäksi lasten ja nuorten kanssa Urpilainen on ollut runsaasti tekemisissä toimiessaan lasten liikuntaryhmien vetäjänä sekä leiriohjaajana. Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että hän on keskittynyt erityisesti koulutus- ja sivistyspolitiikkaan myöhemmin urallaan. Näissä tehtävissä hän on myös puolueen työryhmätyössä keskeisesti mukana.
Monessa mukana, Suomessa ja kansainvälisesti
Urpilainen on toiminut useissa kansalaisjärjestöissä. Suomen YK-liiton varapuheenjohtajana, Eurooppalaisen Suomen hallituksessa sekä sen nuorisojärjestön puheenjohtajana ja Taksvärkki ry: n puheenjohtajana hän on toiminut kansainvälisten kysymysten parissa. Jo usean vuoden ajan hän on kipparoinut koulutusalan sos. dem. yhdistystä ja vuodesta 2006 hän on ollut Syöpälasten järjestö SYLVA ry:n puheenjohtaja. Kun jatkuvasti puhutaan kansalaisjärjestöjen ja poliittisten puolueiden vuoropuhelun ja yhteistyön välttämättömyydestä, niin voitaneen todeta, että kokemusta ja osaamista Urpilaisella siihen taatusti on.
Kokkolalainen kansanedustaja
Urpilainen on siis toisen kauden kansanedustaja ja SDP:n eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja. Hän toimii kohta kuudetta vuotta sivistysvaliokunnassa, jonka lisäksi hän on valtiovarainvaliokunnan sivistys ja tiede- sekä verojaostossa. Hän on myös Ulkopoliittisen instituutin neuvottelukunnan jäsen. Viime kaudella Urpilainen oli mm. tulevaisuusvaliokunnassa ja ulkoasiainvaliokunnassa. Suomen UNESCO-toimikunnan jäsen hän on ollut vuodesta 1999 ja hän vetää nykyään eduskunnan globaaliryhmää. Urpilainen on myös paikallinen vaikuttaja. Kunnallispolitiikan ja maakunnallisten luottamustoimien myötä myös niiden tasojen päätöksenteko ja vastuunkanto on hänelle tuttua.
Linjasta
Eduskunnassa Urpilainen on toistaiseksi käyttänyt 159 puheenvuoroa, tehnyt 34 kirjallista kysymystä ja 36 aloitetta. Aiheet ovat vaihdelleet vaikevammaisen henkilökohtaisesta avustajasta ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuoltoon ja kehitysyhteistyörahojen suuruudesta omaishoitajien asemaan. Mukana on toki oman maakunnan edunvalvontaakin. Toiminnan punaisena lankana tuntuu olevan nimenomaan koulutuksesta huolehtiminen, kansainvälinen solidaarisuus ja heikommasta huolen pitäminen. Arvoliberaaleihin ja arvokonservatiiveihin edustajat jakaneissa kysymyksissä hän on ollut arvoliberaali.
Arto J. Virtanen
Lähteet: eduskunnan verkkosivut, Urpilaisen omat sivut
torstai 13. joulukuuta 2007
Viisasta harvainvaltaa?
EU:n huippukokous on Ranskan presidentin Nicolas Sarcozyn aloitteesta päättänyt perustaa viisaiden ryhmän. Ryhmän tehtävänä on pohtia EU:n menestymisen edellytyksiä ja asemaa vuosina 2020 - 2030 talouden, sosiaalisen vastuun, oikeusturvan, energian ja ilmastonmuutoksen osalta. Työn on määrä valmistua viimeistään kesäkuussa 2010. Uutiset tietävät kertoa, että Suomen ehdokas ryhmään tai jopa ryhmän johtoon on Jorma Ollila. Pääministeri Vanhasen mukaan ryhmään tarvitaan eri alojen asiantuntijoita eikä ex-poliitikkoja, asiasta ei kuitenkaan pidä keskustella julkisesti. Koska yritän pysyä asiallisena, sensuroin ne sanat, jotka ensimmäisenä tulivat mieleeni tämän luettuani.
Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Tämä asia ei kuulu julkiseen keskusteluun. Tätä asiaa ei ole syytä enempää problematisoida. EU:sta tulee juttuja ja Suomi koittaa ajaa omaa etuaan parhaansa mukaan. Mikä ihmeen toimija on Suomi? Missä on avoin keskustelu, missä on politiikka, missä läpinäkyvä päätöksenteko ja demokraattisuus? Millä ihmeen mandaatilla tällainen ryhmä esittää kantojaan Euroopan Unionin sosiaalisesta vastuusta tai ilmastonmuutoksesta? Nämä ovat poliittisia kysymyksiä, joista kuuluu päättää demokraattisesti. Poliittinen valta kuuluu kansan valitsemille päättäjille ja mielestäni ennen kaikkea poliittisille puolueille.
Eilen uutisissa kerrottiin, että ehdolla ryhmän johtoon olisivat Jorma Ollila, Latvian entinen presidentti Vaira Vike-Freiberga, sekä Espanjan entinen pääministeri Felipe Gonzales. Mielestäni kyseessä eivät ole Suomen, Latvian ja Espanjan ehdokkaat. Valittavana on monikansallisen suurpääoman edustaja, kepulainen Ollila tai konservatiivi, USA-symppari Vike-Freiberga tai sosialistien Gonzales. Viitsisikö joku kertoa tämän myös suomalaiselle medialle ja suurelle yleisölle, ennen kuin ryhtyvät iloitsemaan siitä, että SUOMALAINEN tuli valituksi johonkin (tai ei tullut). Pääministeri Vanhanen tosiaan kertoi, että ryhmään tarvitaan asiantuntijoita eikä poliitikkoja. Vaikka julkisessa keskustelussa onkin saanut tottua siihen, että asioita ei politisoida ja poliittiset kysymykset esitetään neutraaleina, on tämä jo pöyristyttävää. Ikään kuin olisi olemassa objektiivisia asiantuntijoita, jotka osaavat kertoa yhden suuren totuuden.
Hyvä pääministeri, hyvä Suomen media. Ei ole olemassa objektiivista totuutta. On olemassa vaihtoehtoja. On olemassa muun muassa vasemmistolaisia ja oikeistolaisia vaihtoehtoja, oikeudenmukaisia ja epäoikeudenmukaisia vaihtoehtoja. Jos tällainen ryhmä täytyy perustaa, toivon, että siellä olisi mahdollimman monta sosialistia/sosialidemokraattia. Mahdollisimman monta ihmistä, joita kiinnostaisi sosiaalinen Eurooppa, oikeudenmukainen tulonjako, ihmisten hyvinvointi ja ilmastonmuutoksen vastainen taistelu. Kaikkiin kysymyksiin voidaan hakea ratkaisuja joko ihmisten hyvinvoinnin ehdoilla tai taloudellisen kilpailukyvyn ehdoilla. Näinköhän Gonzalesin ja Ollilan prioriteettijärjestys on sama?
Hanna Isbom
Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Tämä asia ei kuulu julkiseen keskusteluun. Tätä asiaa ei ole syytä enempää problematisoida. EU:sta tulee juttuja ja Suomi koittaa ajaa omaa etuaan parhaansa mukaan. Mikä ihmeen toimija on Suomi? Missä on avoin keskustelu, missä on politiikka, missä läpinäkyvä päätöksenteko ja demokraattisuus? Millä ihmeen mandaatilla tällainen ryhmä esittää kantojaan Euroopan Unionin sosiaalisesta vastuusta tai ilmastonmuutoksesta? Nämä ovat poliittisia kysymyksiä, joista kuuluu päättää demokraattisesti. Poliittinen valta kuuluu kansan valitsemille päättäjille ja mielestäni ennen kaikkea poliittisille puolueille.
Eilen uutisissa kerrottiin, että ehdolla ryhmän johtoon olisivat Jorma Ollila, Latvian entinen presidentti Vaira Vike-Freiberga, sekä Espanjan entinen pääministeri Felipe Gonzales. Mielestäni kyseessä eivät ole Suomen, Latvian ja Espanjan ehdokkaat. Valittavana on monikansallisen suurpääoman edustaja, kepulainen Ollila tai konservatiivi, USA-symppari Vike-Freiberga tai sosialistien Gonzales. Viitsisikö joku kertoa tämän myös suomalaiselle medialle ja suurelle yleisölle, ennen kuin ryhtyvät iloitsemaan siitä, että SUOMALAINEN tuli valituksi johonkin (tai ei tullut). Pääministeri Vanhanen tosiaan kertoi, että ryhmään tarvitaan asiantuntijoita eikä poliitikkoja. Vaikka julkisessa keskustelussa onkin saanut tottua siihen, että asioita ei politisoida ja poliittiset kysymykset esitetään neutraaleina, on tämä jo pöyristyttävää. Ikään kuin olisi olemassa objektiivisia asiantuntijoita, jotka osaavat kertoa yhden suuren totuuden.
Hyvä pääministeri, hyvä Suomen media. Ei ole olemassa objektiivista totuutta. On olemassa vaihtoehtoja. On olemassa muun muassa vasemmistolaisia ja oikeistolaisia vaihtoehtoja, oikeudenmukaisia ja epäoikeudenmukaisia vaihtoehtoja. Jos tällainen ryhmä täytyy perustaa, toivon, että siellä olisi mahdollimman monta sosialistia/sosialidemokraattia. Mahdollisimman monta ihmistä, joita kiinnostaisi sosiaalinen Eurooppa, oikeudenmukainen tulonjako, ihmisten hyvinvointi ja ilmastonmuutoksen vastainen taistelu. Kaikkiin kysymyksiin voidaan hakea ratkaisuja joko ihmisten hyvinvoinnin ehdoilla tai taloudellisen kilpailukyvyn ehdoilla. Näinköhän Gonzalesin ja Ollilan prioriteettijärjestys on sama?
Hanna Isbom
tiistai 27. marraskuuta 2007
Puolueosasto = oma osasto
Puolueen uudistamisen yhteydessä on puhuttu paljon uusia jäseniä kiinnostavien vaikutuskanavien luomisesta, osastotoiminnan vireyttämisestä sekä jäsenelle mielenkiintoisen toimintaympäristön luomisesta.
Itse olen saanut olla onnekas, oma puolueosastoni on aktiivinen, meillä on kokouksia, järjestämme tapahtumia, meillä on oma lehti ja keräämme rahaa myös palstatoiminnalla. Arvaan kuitenkin, että näistä asioista kertoessani monen minun ikäiseni ja miksei vanhemmankin toverin tai toveruutta harkitsevan naama venähtää. Mitä ihmettä, palstatoimintaa? Kokouksia? – Ei, ei minun juttuni ollenkaan.
Myönnän itsekin, että tämän lisäksi kaipaan muuta. Nämä jo olemassa olevat toimintatavat ovat hyviä mutta uusia toimintatapoja on vaikea kehittää jos ideat ovat vähissä ja tekijöitä vielä vähemmän. Minä kaipaan aatteen paloa ja toiminnallista tekemistä. Haluaisin tutustua uusiin ihmisiin osastotoiminnan kautta. Haluaisin osallistua tempauksiin ja vaikka tanssikurssille jos se olisi mahdollista. Voisin lähteä vaikka ovelta ovelle keräämään adressia Itämeren tai naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen puolesta, jos myös tämänkaltaisia toimintoja olisi enemmän tarjolla. Tällä hetkellä vain taitaa olla niin, että samoista asioista kiinnostuneet eivät ole päätyneet samaan osastoon, miksi? Se onkin kysymys mihin en osaa vastata. Tiedon puute, julkisuuskuvamme yms. ovat varmasti syitä. Milloin meidät Demarit nähdään, on ainoastaan silloin kun olemme jättäneet jotain tekemättä. Se on meidän Demarien risti jota joudumme kantamaan. Se on se asia mihin meidän pitää tarttua ja muuttaa entistä hanakammin.
Osastojen toiminta on jo nyt avointa. Mutta jäsenhankintaan ja jäsenhuoltoon on nähty liian vähän vaivaa. Onko kyse laiskuudessa, väsymyksessä, osaamisen puuteessa? Syitä on varmasti monia, mutta se ei poista ongelmaa, että uusien jäsenten rekrytoinnissa puolueosastoilla on iso valta ja jäsenhuollossa iso vastuu. Olemme ehkä hiukan sisäänpäin kääntyneitä, jos jokaisessa meissä asuu pieni demari, miksemme uskalla pyytää naapuriamme tulemaan mukaan toimintaan? Jäsenrekrytointiin ja osastojen toimintaan tulisi mielestäni panostaa entistä enemmän tulevaisuudessa. Siinä samalla kun kehitetään nettityöväentaloja ja maanlaajuisia verkostoja, rahkeita pitää löytyä myös paikalliselle tasolle. Ihmisten innostaminen, kouluttaminen ja kuunteleminen, niillä päästäisiin jo pitkälle. Kaiku vasta kun sille huutaa, uskon että aktiivisella paikallisella työllä saamme uusia toimintatapoja ja sitä kautta uudenlaista ryhtiä koko liikkeeseen.
Puolueosastoja tulee yhdistää, ei sen vuoksi että tehdään kahdesta huonosti toimivasta osastosta yksi vielä huonommin toimiva vaan siksi, että hallintoa supistamalla saamme enemmän aikaa vapaille ideoille ja itse toiminnalle. Olemme välillä liian tunnollisia, siitä olen ihan varma. Kyllähän nyt kokous aina tarvitsee esityslistan, osaston taloudesta on pidettävä huolta. Mutta valitettavasti, vaikka yhdistystoiminta onkin mielenkiintoista, saattaa papereiden pyörittämisestä tulla arkipäivää ja kohta huomataan hauskuuden loppuneen.
Minun puolueosastossani on välillä oikein hauskaa, mutta haluaisin että muutkin näkevät sen. Puolueosasto antaa mahdollisuuden sukupolvien väliselle keskustelulle, uusien ajatusten ja aikojen saatossa kerättyjen kokemusten pelikentälle. Välillä vain tuntuu siltä, että osastojen arvostus jäsenten keskuudessa on jostain syystä laskenut kuin härän häntä. Ei haluta tulla mukaan, ei haluta sitoutua, mutta minun mielestäni tässä toiminnassa jos missä pitää ollakin sitoutunut!
Minna Räsänen
Itse olen saanut olla onnekas, oma puolueosastoni on aktiivinen, meillä on kokouksia, järjestämme tapahtumia, meillä on oma lehti ja keräämme rahaa myös palstatoiminnalla. Arvaan kuitenkin, että näistä asioista kertoessani monen minun ikäiseni ja miksei vanhemmankin toverin tai toveruutta harkitsevan naama venähtää. Mitä ihmettä, palstatoimintaa? Kokouksia? – Ei, ei minun juttuni ollenkaan.
Myönnän itsekin, että tämän lisäksi kaipaan muuta. Nämä jo olemassa olevat toimintatavat ovat hyviä mutta uusia toimintatapoja on vaikea kehittää jos ideat ovat vähissä ja tekijöitä vielä vähemmän. Minä kaipaan aatteen paloa ja toiminnallista tekemistä. Haluaisin tutustua uusiin ihmisiin osastotoiminnan kautta. Haluaisin osallistua tempauksiin ja vaikka tanssikurssille jos se olisi mahdollista. Voisin lähteä vaikka ovelta ovelle keräämään adressia Itämeren tai naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen puolesta, jos myös tämänkaltaisia toimintoja olisi enemmän tarjolla. Tällä hetkellä vain taitaa olla niin, että samoista asioista kiinnostuneet eivät ole päätyneet samaan osastoon, miksi? Se onkin kysymys mihin en osaa vastata. Tiedon puute, julkisuuskuvamme yms. ovat varmasti syitä. Milloin meidät Demarit nähdään, on ainoastaan silloin kun olemme jättäneet jotain tekemättä. Se on meidän Demarien risti jota joudumme kantamaan. Se on se asia mihin meidän pitää tarttua ja muuttaa entistä hanakammin.
Osastojen toiminta on jo nyt avointa. Mutta jäsenhankintaan ja jäsenhuoltoon on nähty liian vähän vaivaa. Onko kyse laiskuudessa, väsymyksessä, osaamisen puuteessa? Syitä on varmasti monia, mutta se ei poista ongelmaa, että uusien jäsenten rekrytoinnissa puolueosastoilla on iso valta ja jäsenhuollossa iso vastuu. Olemme ehkä hiukan sisäänpäin kääntyneitä, jos jokaisessa meissä asuu pieni demari, miksemme uskalla pyytää naapuriamme tulemaan mukaan toimintaan? Jäsenrekrytointiin ja osastojen toimintaan tulisi mielestäni panostaa entistä enemmän tulevaisuudessa. Siinä samalla kun kehitetään nettityöväentaloja ja maanlaajuisia verkostoja, rahkeita pitää löytyä myös paikalliselle tasolle. Ihmisten innostaminen, kouluttaminen ja kuunteleminen, niillä päästäisiin jo pitkälle. Kaiku vasta kun sille huutaa, uskon että aktiivisella paikallisella työllä saamme uusia toimintatapoja ja sitä kautta uudenlaista ryhtiä koko liikkeeseen.
Puolueosastoja tulee yhdistää, ei sen vuoksi että tehdään kahdesta huonosti toimivasta osastosta yksi vielä huonommin toimiva vaan siksi, että hallintoa supistamalla saamme enemmän aikaa vapaille ideoille ja itse toiminnalle. Olemme välillä liian tunnollisia, siitä olen ihan varma. Kyllähän nyt kokous aina tarvitsee esityslistan, osaston taloudesta on pidettävä huolta. Mutta valitettavasti, vaikka yhdistystoiminta onkin mielenkiintoista, saattaa papereiden pyörittämisestä tulla arkipäivää ja kohta huomataan hauskuuden loppuneen.
Minun puolueosastossani on välillä oikein hauskaa, mutta haluaisin että muutkin näkevät sen. Puolueosasto antaa mahdollisuuden sukupolvien väliselle keskustelulle, uusien ajatusten ja aikojen saatossa kerättyjen kokemusten pelikentälle. Välillä vain tuntuu siltä, että osastojen arvostus jäsenten keskuudessa on jostain syystä laskenut kuin härän häntä. Ei haluta tulla mukaan, ei haluta sitoutua, mutta minun mielestäni tässä toiminnassa jos missä pitää ollakin sitoutunut!
Minna Räsänen
maanantai 19. marraskuuta 2007
Ahteen paloa
Kansanliike SDP kokoontui viikonloppuna puoluevaltuuston kokoukseen. Jälleen oli aika julkistaa uusia ajatuksia ja käydä keskustelua sekä niistä että muista ajankohtaisista kysymyksistä. Puolueen puheenjohtajan hyvää puheenvuoroa edelsi kuitenkin antikliimaksi. Kokousväki sai korvat punaisina kuunnella "ahteen paloa". Puoluevaltuuston puheenjohtaja Matti Ahde oli jostain käsittämättömästä syystä valinnut keskeiseksi aiheekseen sisäisen keskustelun tyrehdyttämisen. Ahde totesi, että se "julkisuudessa käytynä ei välttämättä enää palvele liikkeen etua, päinvastoin." Ajattelikohan Ahde, että tämä puheenvuoro palvelisi?
Sisäinen keskustelu on siinä vaiheessa mennyt överiksi, kun aletaan keskinäinen loanheitto ja mielipiteiden suitseminen. Kun käytetään puheenvuoroja järjestörakenteista tai uusista sisältöideoista, niin asialla ovat poikkeuksetta ihmiset, joille liike on tärkeä ja jotka sen pohtimiseen ovat aikaa halunneet käyttää. Älkäämme moittiko heitä siitä. Älkäämme myöskään kyseenalaistako mielipiteitä, jotka koskettelevat järjestöreformia sanomalla, että "eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa?" Vaadimmeko kaikki uudistuksia käsittelevät puheenvuorot samoilta henkilöiltä? Eivätkö säännöt, joihin useat uudistukset tarkoittaisivat muutoksia, todella toimi järjestötoiminnan perustana, jolloin avoimuutta lisäävät toimet ja demokratian vahvistaminen väistämättä tarkoittavat niiden modernisointia? Ja ennen kaikkea: missä ovat moittijoiden yhtään minkäänlaiset omat uudistusehdotukset?
Se siitä ja muutama ajatus uusista tuulista, jotka Ahteen puheenvuorosta jäivät puuttumaan. On nimittäin korkea aika ohjata keskustelu kohti positiivisia sisältöjä ja oivalluksia. Minulle sosialidemokraattinen liike on sivistysliike. Se on ihmisten tasavertaisuutta edistävä uudistusliike, jolle globalisaatio on aina ollut luonteva ilmiö ajattelun ollessa ylikansallista. Se mitä SDP ei ole pitkään aikaan ollut, mutta minkä puutteeseen sillä ei enää ole varaa on dynaaminen ympäristötoimijuus. Näiden pilareiden varaan rakentuu uudistava SDP. Silloin on turha takertua tehtyjen virheiden puolustamiseen, vaan rohkeasti lähdettävä viitoittamaan tietä kohti ihannetilaa.
Suomi ei ole tasa-arvoinen yhteiskunta. Tuloerot ovat jatkuvasti kasvaneet ja osaaminen, joka "erottelee jyvät akanoista" ei ole kaikkien saatavilla. Sivistysliike voisi tulevaisuudessa rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa ja maailmaa sydämen sivistyksen ja henkisen hyvinvoinnin perustalle. Suomalainen koulutusjärjestelmä jakaa tällä haavaa ikäluokan sisäisesti nuoret: toiset menevät lukioon ja toiset joutuvat ammattikouluun, jotkut syrjäytyvät jo peruskoulun jälkeen. Tilanne on sietämätön. Syrjäytyminen periytyy ja kouluja käymättömän on erittäin vaikea saada uudelleen otetta elämästä. Jakava duaalimalli – jonka idea on tarjota vaihtoehtoja ja monipuolisuutta, mutta joka tyrehdyttää sukupolven sisäisen koheesion – on aika arvioida uudelleen. Samaa pätee koko koulutusketjuumme aina korkeakouluihin asti. Onko ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen erillään ololle todella perusteita?
Lähtökohta koulutuksessa tulee tietysti olla kriittiseen ajatteluun oppimisessa. Tiedostava ihminen osaa hakea tietoa ja muokata sitä. Oppimisesta ja sivistyksestä pitäisi muodostua elämäntapa. Meidän pitäisi läpi elämämme olla uteliaita ja alttiita oppimaan uutta. Siten turvaamme globalisaation muovaamassa jatkuvassa muutoksessa parhaiten hyvinvointimme, nautimme elämästä ja olemme myös tuottavia. Tämä edellyttää luonnollisesti myös kansainvälisen työn asettamista agendan kärkeen. SDP:lle tai Suomelle ei ole pitkällä tähtäimelle kuin haitaksi nationalistinen kyläpolitikointi. Aatteemme edellyttävät aktiivista kehityspolitiikkaa. Pohjoisen ja etelän kuilua on kurottava umpeen, kansainvälistä keskinäisriippuvuutta on lisättävä ja konfliktien mahdollisuutta ehkäistävä. Erityisesti ympäristö- ja energiapolitiikalla tulee tulevaisuudessa olemaan pääosin globaali keskustelutaso, jossa oma hyvinvointi saa rinnalleen yhteisen vastuun.
Maailma on epätasa-arvoinen, kuten Suomikin. Kotoista eriarvoisuutta on kavennettava tuloeroja pienentämällä. Erilaisia tulomuotoja verotetaan tällä hetkellä hyvin eri lailla, mikä on johtanut osaltaan syntyneeseen tilanteeseen. Toisaalta sosiaaliturvamme kaipaa uudistamista etenkin vähimmäisetuuksien tason osalta. Samalla monimutkaisen järjestelmän yksinkertaistaminen ja eri instrumenttien yhteensovitus on välttämätöntä. Tanskan mallissa on hyviä puolia. Innovaatioita ei tule pelätä. Kehittyvän teknologian ja parantuvien käytänteiden avulla me pääsemme kestävämpään elämäntapaan. Samalla tavalla meidän on ennakkoluulottomasti otettava valtiolle ja kunnille se hyöty, jonka markkinamekanismin kautta on mahdollista saada. Välttämätöntä on pitää palveluntuotanto demokraattisten päättäjien ohjattavissa, mutta toteuttamistavat kehittykööt.
Itse en halua viedä SDP:tä oikealle tai vasemmalle. Eteenpäin on oikein hyvä suunta. Miten kavennamme tuloeroja? Miten kasvatamme kansainvälistä vaikuttavuuttamme? Miten luomme uusia työpaikkoja ja uusia aloja? Miten hyödynnämme markkinoita kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla? Miten nostamme äänestysaktiivisuutta ja saamme ihmiset jälleen olemaan ylpeitä demokratiastamme? Miten synnytämme toivon ihmisten mieliin?
Yritetäänkö vastata näihin ja kyräillään vähemmän?
Arto J. Virtanen
Sisäinen keskustelu on siinä vaiheessa mennyt överiksi, kun aletaan keskinäinen loanheitto ja mielipiteiden suitseminen. Kun käytetään puheenvuoroja järjestörakenteista tai uusista sisältöideoista, niin asialla ovat poikkeuksetta ihmiset, joille liike on tärkeä ja jotka sen pohtimiseen ovat aikaa halunneet käyttää. Älkäämme moittiko heitä siitä. Älkäämme myöskään kyseenalaistako mielipiteitä, jotka koskettelevat järjestöreformia sanomalla, että "eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa?" Vaadimmeko kaikki uudistuksia käsittelevät puheenvuorot samoilta henkilöiltä? Eivätkö säännöt, joihin useat uudistukset tarkoittaisivat muutoksia, todella toimi järjestötoiminnan perustana, jolloin avoimuutta lisäävät toimet ja demokratian vahvistaminen väistämättä tarkoittavat niiden modernisointia? Ja ennen kaikkea: missä ovat moittijoiden yhtään minkäänlaiset omat uudistusehdotukset?
Se siitä ja muutama ajatus uusista tuulista, jotka Ahteen puheenvuorosta jäivät puuttumaan. On nimittäin korkea aika ohjata keskustelu kohti positiivisia sisältöjä ja oivalluksia. Minulle sosialidemokraattinen liike on sivistysliike. Se on ihmisten tasavertaisuutta edistävä uudistusliike, jolle globalisaatio on aina ollut luonteva ilmiö ajattelun ollessa ylikansallista. Se mitä SDP ei ole pitkään aikaan ollut, mutta minkä puutteeseen sillä ei enää ole varaa on dynaaminen ympäristötoimijuus. Näiden pilareiden varaan rakentuu uudistava SDP. Silloin on turha takertua tehtyjen virheiden puolustamiseen, vaan rohkeasti lähdettävä viitoittamaan tietä kohti ihannetilaa.
Suomi ei ole tasa-arvoinen yhteiskunta. Tuloerot ovat jatkuvasti kasvaneet ja osaaminen, joka "erottelee jyvät akanoista" ei ole kaikkien saatavilla. Sivistysliike voisi tulevaisuudessa rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa ja maailmaa sydämen sivistyksen ja henkisen hyvinvoinnin perustalle. Suomalainen koulutusjärjestelmä jakaa tällä haavaa ikäluokan sisäisesti nuoret: toiset menevät lukioon ja toiset joutuvat ammattikouluun, jotkut syrjäytyvät jo peruskoulun jälkeen. Tilanne on sietämätön. Syrjäytyminen periytyy ja kouluja käymättömän on erittäin vaikea saada uudelleen otetta elämästä. Jakava duaalimalli – jonka idea on tarjota vaihtoehtoja ja monipuolisuutta, mutta joka tyrehdyttää sukupolven sisäisen koheesion – on aika arvioida uudelleen. Samaa pätee koko koulutusketjuumme aina korkeakouluihin asti. Onko ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen erillään ololle todella perusteita?
Lähtökohta koulutuksessa tulee tietysti olla kriittiseen ajatteluun oppimisessa. Tiedostava ihminen osaa hakea tietoa ja muokata sitä. Oppimisesta ja sivistyksestä pitäisi muodostua elämäntapa. Meidän pitäisi läpi elämämme olla uteliaita ja alttiita oppimaan uutta. Siten turvaamme globalisaation muovaamassa jatkuvassa muutoksessa parhaiten hyvinvointimme, nautimme elämästä ja olemme myös tuottavia. Tämä edellyttää luonnollisesti myös kansainvälisen työn asettamista agendan kärkeen. SDP:lle tai Suomelle ei ole pitkällä tähtäimelle kuin haitaksi nationalistinen kyläpolitikointi. Aatteemme edellyttävät aktiivista kehityspolitiikkaa. Pohjoisen ja etelän kuilua on kurottava umpeen, kansainvälistä keskinäisriippuvuutta on lisättävä ja konfliktien mahdollisuutta ehkäistävä. Erityisesti ympäristö- ja energiapolitiikalla tulee tulevaisuudessa olemaan pääosin globaali keskustelutaso, jossa oma hyvinvointi saa rinnalleen yhteisen vastuun.
Maailma on epätasa-arvoinen, kuten Suomikin. Kotoista eriarvoisuutta on kavennettava tuloeroja pienentämällä. Erilaisia tulomuotoja verotetaan tällä hetkellä hyvin eri lailla, mikä on johtanut osaltaan syntyneeseen tilanteeseen. Toisaalta sosiaaliturvamme kaipaa uudistamista etenkin vähimmäisetuuksien tason osalta. Samalla monimutkaisen järjestelmän yksinkertaistaminen ja eri instrumenttien yhteensovitus on välttämätöntä. Tanskan mallissa on hyviä puolia. Innovaatioita ei tule pelätä. Kehittyvän teknologian ja parantuvien käytänteiden avulla me pääsemme kestävämpään elämäntapaan. Samalla tavalla meidän on ennakkoluulottomasti otettava valtiolle ja kunnille se hyöty, jonka markkinamekanismin kautta on mahdollista saada. Välttämätöntä on pitää palveluntuotanto demokraattisten päättäjien ohjattavissa, mutta toteuttamistavat kehittykööt.
Itse en halua viedä SDP:tä oikealle tai vasemmalle. Eteenpäin on oikein hyvä suunta. Miten kavennamme tuloeroja? Miten kasvatamme kansainvälistä vaikuttavuuttamme? Miten luomme uusia työpaikkoja ja uusia aloja? Miten hyödynnämme markkinoita kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla? Miten nostamme äänestysaktiivisuutta ja saamme ihmiset jälleen olemaan ylpeitä demokratiastamme? Miten synnytämme toivon ihmisten mieliin?
Yritetäänkö vastata näihin ja kyräillään vähemmän?
Arto J. Virtanen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)