Sosialidemokraatit ovat, joko yksin tai yhdessä keskipuolueiden, eli maltillisen porvariston kanssa, rakentaneet ainakin jonkinasteisen hyvinvointiyhteiskunnan paitsi suureen osaan Euroopasta, myös moniin muihin maailmankolkkiin kuluneiden vuosikymmenten aikana. Vaikka sosialidemokraatteja on ollut lähes kaikkialla maailmassa, ja liike on edelleen maailman suurin, sosialidemokraattinen menestystarina on silti perustunut kansalliseen viitekehykseen ja demokraattiseen sosialismiin termin perinteisimmässä mielessä: hyvinvointivaltio on ollut pitkälti valtiojohtoisuuden ja sääntelytalouden riemuvoitto.
Toisen maailmansodan jälkeen suurimmat maailmanpoliittiset murrokset ovat liittyneet toisaalta neuvostososialistisen mallin romahtamiseen itänaapurissamme, toisaalta maailman talousjärjestelmän globalisoitumiseen. Kaksinapaisen maailmanjärjestyksen päätyttyä ja talouspoliittisen keskinäisriippuvuuden yhdistäessä vapaan markkinatalouden puitteissa lähes koko maailmaa, aika on ajanut väistämättä ohi kansallisista hyvinvointivaltioista, ja pitkälti myös keinoista, joilla ne rakennettiin.
Kaikki sosialidemokratian haasteet eivät tietenkään liity globalisaatioon tai maailmanlaajuisen hegemonian saavuttaneeseen uusliberalistiseen ajatteluun. Kyky jatkaa yhteiskunnan uudistamista myös uuden, globalisoituvan maailmanjärjestyksen olosuhteissa on silti liikkeemme tulevaisuudelle elämän ja kuoleman kysymys.
Lähtökohdat sosialidemokraattiselle politiikanteolle yleismaailmallisessa viitekehyksessä eivät tietenkään ole parhaat mahdolliset. Poliittista päätöksentekoa hahmotetaan edelleen kansallisvaltioiden kautta, samalla kun kansallisesta viitekehyksestä yhä suuremmassa määrin on tulossa irrelevantti pääomille, tuotannolle ja myös kansalaisyhteiskunnalle.
SDP:n viime eduskuntavaalikampanja keskittyi hyvin pitkälti kansallisten teemojen ympärille. Tämä oli onneton ratkaisu useistakin syistä: paitsi että yhteiskuntamme tulevaisuuteen vaikuttavat prosessit entistäkin suuremmassa määrin ovat valtioiden rajat ylittäviä, sosialidemokraattinen liike maailmanlaajuisen luonteensa vuoksi voisi vaikuttaa myös laajempiin kuin kansallisiin kysymyksiin. Kansalliseen keskittyminen antoi kuvan, että joko me, maailman laajin poliittinen liike, emme Suomessa kykene valtioiden rajat ylittävien tavoitteiden edistämiseen, tai – mikä vielä pahempaa – pidämme tällaista kehitystä epätoivottavana. On jopa esitetty, että äänestäjäkunta ei ole ”ulkopolitiikasta”, eli arkeemme vaikuttavista ylikansallisista kysymyksistä kiinnostunut. Onkohan niinkään? Vai onko sittenkin niin, että kiinnostusta herättämätön on ainoastaan näiden kysymysten edessä vaikeneva puolue?
”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue: se tuomitsee kaikki kansojen etuoikeudet samoin kuin syntyperän, sukupuolen ja varallisuuden etuoikeudet sekä julistaa, että taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on.”
Tuo toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan kuulostaa kaukaiselta utopialta. Sitä se tavallaan onkin, onhan se sitaatti Forssan ohjelmasta vuodelta 1903. Niin paljon kuin näkemyseroja sosialististen ja työväenpuolueiden kesken eri puolilla maailmaa vallitseekin, jaamme silti ainakin suurin piirtein yhteisen ajattelutavan, yhteiset arvot ja tavoitteet. Ylikansallisten sosialidemokraattisten tavoitteiden edistämisen on siksi oltava luontainen osa sosialidemokraattista politiikkaa, ei kaukainen utopia.
Tavoitteenasettelullisesti ja toimintatavoiltaan maailmanlaajuinen sosialidemokratia on toistaiseksi kenties utopia, mutta eurooppalaisessa mittakaavassa mahdollisuudet ovat jo nyt huomattavat, jos osaamme käyttää vaikutusvaltaamme Euroopan unionissa harkiten. Unionilla, jonka tavoitteet ovat markkinoiden vapauttamisessa ilman kykyä edistää oikeudenmukaista tulonjakoa, ja jonka toimintakyky rajoittuu hallinnointiin päätöksenteon sijaan, ei ole tulevaisuutta. Sosialidemokraattien kaikkialla Euroopassa on siksi, unionin tulevaisuuden turvaamiseksi, ryhdyttävä kaikella tarmollaan edistämään unionin hallinnon modernisoimista. Uuden perussopimuksen merkitys päätöksentekoa selkeyttävänä ja rakenteita kodifioivana dokumenttina on keskeinen, mutta kehitys ei saa siihen päättyä.
Nykyinen malli, jossa unionin poliittiset kannat muodostuvat jäsenvaltioiden ennemmin kuin Euroopan laajuisten poliittisten ryhmien kautta, tuo etualalle kansallisvaltiot poliittisten ajattelutapojen sijaan, sen lisäksi, ettei eurovaaleissa äänestäjä millään tavoin voi vaikuttaa komission kokoonpanoon. Tämä malli on paitsi erittäin epädemokraattinen, myös aikansa elänyt. 2000-luvun unioni ei yksinkertaisesti voi toimia samoin periaattein kuin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta 1700-luvulla, jos tahdotaan, että valtaa unionissa käyttävät jäsenmaiden kansalaiset ennemmin kuin jäsenmaiden hallitukset. Komission rooli on siksi uudistettava vastaamaan parlamentaarista hallitusta, joka nauttii lakiasäätävän Euroopan parlamentin luottamusta. Komission on oltava poliittinen, ja rakennuttava aitoon hallitus-oppositio-asetelmaan nojautuen. Tämä on ainoa tapa tehdä europarlamentista aidosti merkityksellinen, ja ainoa tapa saada komissio vastaamaan toimistaan eurooppalaisille äänestäjille.
Väistämättä kysymykseen unionin tulevasta rakenteesta liittyy myös kysymys omista tavoitteistamme vuoden 2009 eurovaaleissa. Luotammeko eurovaalivoittoon hätäisesti tehdyllä kampanjalla, jota koristavat Suomen lipuin, ja ”Ei uudistuksille” -henkisin iskulausein täytetyt julisteet? Vai yhdymmekö muiden eurooppalaisten sosialidemokraattien kanssa samaan rintamaan kannattamaan Sosiaalista Eurooppaa ja esimerkiksi Euroopan sosialistipuolue PES:n kampanjaan lapsista huolenpidon puolesta? Se on valinta kansallisten erityisratkaisujen ja kaikkien eurooppalaisten yhdenvertaisuuden välillä. Forssan ohjelmaan viitaten, se on valinta kansallisten etuoikeuksien ja sosialidemokratian välillä.
Johannes Erra
Toisen maailmansodan jälkeen suurimmat maailmanpoliittiset murrokset ovat liittyneet toisaalta neuvostososialistisen mallin romahtamiseen itänaapurissamme, toisaalta maailman talousjärjestelmän globalisoitumiseen. Kaksinapaisen maailmanjärjestyksen päätyttyä ja talouspoliittisen keskinäisriippuvuuden yhdistäessä vapaan markkinatalouden puitteissa lähes koko maailmaa, aika on ajanut väistämättä ohi kansallisista hyvinvointivaltioista, ja pitkälti myös keinoista, joilla ne rakennettiin.
Kaikki sosialidemokratian haasteet eivät tietenkään liity globalisaatioon tai maailmanlaajuisen hegemonian saavuttaneeseen uusliberalistiseen ajatteluun. Kyky jatkaa yhteiskunnan uudistamista myös uuden, globalisoituvan maailmanjärjestyksen olosuhteissa on silti liikkeemme tulevaisuudelle elämän ja kuoleman kysymys.
Lähtökohdat sosialidemokraattiselle politiikanteolle yleismaailmallisessa viitekehyksessä eivät tietenkään ole parhaat mahdolliset. Poliittista päätöksentekoa hahmotetaan edelleen kansallisvaltioiden kautta, samalla kun kansallisesta viitekehyksestä yhä suuremmassa määrin on tulossa irrelevantti pääomille, tuotannolle ja myös kansalaisyhteiskunnalle.
SDP:n viime eduskuntavaalikampanja keskittyi hyvin pitkälti kansallisten teemojen ympärille. Tämä oli onneton ratkaisu useistakin syistä: paitsi että yhteiskuntamme tulevaisuuteen vaikuttavat prosessit entistäkin suuremmassa määrin ovat valtioiden rajat ylittäviä, sosialidemokraattinen liike maailmanlaajuisen luonteensa vuoksi voisi vaikuttaa myös laajempiin kuin kansallisiin kysymyksiin. Kansalliseen keskittyminen antoi kuvan, että joko me, maailman laajin poliittinen liike, emme Suomessa kykene valtioiden rajat ylittävien tavoitteiden edistämiseen, tai – mikä vielä pahempaa – pidämme tällaista kehitystä epätoivottavana. On jopa esitetty, että äänestäjäkunta ei ole ”ulkopolitiikasta”, eli arkeemme vaikuttavista ylikansallisista kysymyksistä kiinnostunut. Onkohan niinkään? Vai onko sittenkin niin, että kiinnostusta herättämätön on ainoastaan näiden kysymysten edessä vaikeneva puolue?
”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue: se tuomitsee kaikki kansojen etuoikeudet samoin kuin syntyperän, sukupuolen ja varallisuuden etuoikeudet sekä julistaa, että taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on.”
Tuo toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan kuulostaa kaukaiselta utopialta. Sitä se tavallaan onkin, onhan se sitaatti Forssan ohjelmasta vuodelta 1903. Niin paljon kuin näkemyseroja sosialististen ja työväenpuolueiden kesken eri puolilla maailmaa vallitseekin, jaamme silti ainakin suurin piirtein yhteisen ajattelutavan, yhteiset arvot ja tavoitteet. Ylikansallisten sosialidemokraattisten tavoitteiden edistämisen on siksi oltava luontainen osa sosialidemokraattista politiikkaa, ei kaukainen utopia.
Tavoitteenasettelullisesti ja toimintatavoiltaan maailmanlaajuinen sosialidemokratia on toistaiseksi kenties utopia, mutta eurooppalaisessa mittakaavassa mahdollisuudet ovat jo nyt huomattavat, jos osaamme käyttää vaikutusvaltaamme Euroopan unionissa harkiten. Unionilla, jonka tavoitteet ovat markkinoiden vapauttamisessa ilman kykyä edistää oikeudenmukaista tulonjakoa, ja jonka toimintakyky rajoittuu hallinnointiin päätöksenteon sijaan, ei ole tulevaisuutta. Sosialidemokraattien kaikkialla Euroopassa on siksi, unionin tulevaisuuden turvaamiseksi, ryhdyttävä kaikella tarmollaan edistämään unionin hallinnon modernisoimista. Uuden perussopimuksen merkitys päätöksentekoa selkeyttävänä ja rakenteita kodifioivana dokumenttina on keskeinen, mutta kehitys ei saa siihen päättyä.
Nykyinen malli, jossa unionin poliittiset kannat muodostuvat jäsenvaltioiden ennemmin kuin Euroopan laajuisten poliittisten ryhmien kautta, tuo etualalle kansallisvaltiot poliittisten ajattelutapojen sijaan, sen lisäksi, ettei eurovaaleissa äänestäjä millään tavoin voi vaikuttaa komission kokoonpanoon. Tämä malli on paitsi erittäin epädemokraattinen, myös aikansa elänyt. 2000-luvun unioni ei yksinkertaisesti voi toimia samoin periaattein kuin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta 1700-luvulla, jos tahdotaan, että valtaa unionissa käyttävät jäsenmaiden kansalaiset ennemmin kuin jäsenmaiden hallitukset. Komission rooli on siksi uudistettava vastaamaan parlamentaarista hallitusta, joka nauttii lakiasäätävän Euroopan parlamentin luottamusta. Komission on oltava poliittinen, ja rakennuttava aitoon hallitus-oppositio-asetelmaan nojautuen. Tämä on ainoa tapa tehdä europarlamentista aidosti merkityksellinen, ja ainoa tapa saada komissio vastaamaan toimistaan eurooppalaisille äänestäjille.
Väistämättä kysymykseen unionin tulevasta rakenteesta liittyy myös kysymys omista tavoitteistamme vuoden 2009 eurovaaleissa. Luotammeko eurovaalivoittoon hätäisesti tehdyllä kampanjalla, jota koristavat Suomen lipuin, ja ”Ei uudistuksille” -henkisin iskulausein täytetyt julisteet? Vai yhdymmekö muiden eurooppalaisten sosialidemokraattien kanssa samaan rintamaan kannattamaan Sosiaalista Eurooppaa ja esimerkiksi Euroopan sosialistipuolue PES:n kampanjaan lapsista huolenpidon puolesta? Se on valinta kansallisten erityisratkaisujen ja kaikkien eurooppalaisten yhdenvertaisuuden välillä. Forssan ohjelmaan viitaten, se on valinta kansallisten etuoikeuksien ja sosialidemokratian välillä.
Johannes Erra
3 kommenttia:
Hieno kirjoitus, J Erra ei petä koskaan!
Jep, tärkeää asiaa. Vaikka PES ei hetkeen vielä olisi tiiviin yhtenäinen puolue, niin SDP:n tulee aktivoitua globalisaatiopolitiikassaan. Meillä on sekä ainutlaatuisia keinoja, joihin viittasit, että erityisesti meille tärkeitä päämääriä, jotka edellyttävät minusta politiikan viemistä myös kotimaisessa keskustelussa kansallisten rajojen tuolle puolen. Kiinnostavaa tulee esimerkiksi siitä, kun lähdetään nykyistä kiivaammin keskustelemaan maahanmuutosta työvoimareservinä sekä nykyisen siirtolaisväestön työttömyyden murentamisesta. Samoin ympäristövaateet tulevat viemään esimerkiksi elinkeinoelämää (=teollisuutta) koskevaa keskustelua herkille vesille. SDP voisi olla keskustelun johtaja.
Näin on. En tiedä, onko PESistä koskaan yhtenäiseksi puolueeksi, mutta nimenomaan eurooppalaisella tai globaalilla tasolla ratkaistavissa kysymyksissä yhteisiä tavoitteita ja toimintatapoja pitäisi ottaa agendalle jo ensi eurovaalien yhteydessä. Ilmastokysymykset ja toki myös työn ja työvoiman kohtaamiseen liittyvät haasteet ovat tässä suhteessa etusijalla. Laajemminkin tulisi pohtia, mitä Euroopalta oikeastaan halutaan? Missä asioissa yhtenäisyyttä, missä ei? Ja millaisena julkisen vallan rooli 2000-luvun Euroopassa halutaan nähdä.
Luonnonvarojen ehtyessä, terveydenhuollon taantuessa (=evoluutio kehittänee bakteerikannat ainakin nykyisille antibiooteille immuuneiksi ennemmin tai myöhemmin), ylikansallisen pääoman valta-aseman korostuessa ja Euroopan maailmanpoliittisen painoarvon mm. Kiinan ja Intian nousun johdosta vähentyessä viimeistään sadan vuoden päästä joudutaan lopulta pohtimaan koko eurooppalaisen yhteiskuntakäsityksen tulevaisuutta. Sosialidemokraattien on sekä haluttava että onnistuttava suhtautumaan tämän kokoluokan kysymyksiin vakavalla mielellä, silloinkin kun ne vievät keskustelua alueille, jotka periteisen kohderyhmäajattelun mukaan eivät meille ääniä toisi. Tämän liikkeen tulevaisuus kun on riippuvaista vakaan ja uusiutumiskykyisen yhteiskunnan tulevaisuudesta.
Lähetä kommentti