ET-työryhmä on päättänyt julkaista meille lähetetyn kirjoituksen vieraskynänä. Kirjoituksessa ei esitetä työryhmän, vaan kirjoittajan kantoja asioihin.
Mistä uusliberalismi Suomessa lähti?
Erkki Tuomioja käytti hiljattain hyväkseen tilaisuutta Nyt-liitteessä synkäksi yksinpuheluksi nimetyssä jutussa voidakseen kritisoida jo jonkin aikaa jatkunutta poliittista suuntaa Suomessa, vaikka – kuten jutussa todetaan – kyse ei tietenkään ole Suomessa ainutlaatuisesta suuntauksesta.
Siinä olen kuitenkin eri mieltä, että uusliberalismi olisi lähtenyt Suomessa leviämään vasta laman jälkien korjailussa. Jo vuonna 1987 nimittäin perustettiin työryhmä pohtimaan hallinnonuudistuksia Suomessa. Hallinto-oppineet tuntevat suuntaukset nimellä New Public Management (NPM). Kyse on Margaret Tchatcherin opeista; toinen aalto rantautui Suomeenkin.
Keskeisiä kohtia ovat mm. hallinnon keskityksen purku, erityisesti koskien keskushallintoa, asiakasretoriikka ja palvelujen yksilöllistäminen. Suomessa valta-aseman saanut universaalien hyvinvointipalvelujen tuotantotapa siis muuttui siten, että keskushallinnon valvonnan lievetessä ja hävitessä palvelutuotannosta tuli maan eri osissa erilainen. Palveluista saadaan yksilöllisempiä purkamalla sääntelyä, jolloin virkamiesten / palveluntarjoajien valta – samalla mielivalta – kasvaa. Meillä on perinteisesti ajateltu että vahva sääntely takaa tasa-arvon. Viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa ollaan kuitenkin kuljettu tultua tietä takaisin.
Merkittävimpiä yksittäisiä osia on kaikille hallinnonaloille levinnyt tulospalkkaus. Yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä kohistiin sen käyttöönoton yhteydessä, enkä väitä, ettei aiemmassa palkkausjärjestelmässä olisi ollut omia ongelmiaan. Sen sijaan totean, että sosialidemokraattiset opetusministerit ajoivat NPM:n mukaisen talous- ja tulosohjausjärjestelmän yliopistoihin, joita saatettiin pitää viimeisimpinä saarekkeina, joihin järjestelmä ei ollut yltänyt. Jo tuota ennen toiset sosialidemokraattiset ministerit olivat omilla sektoreillaan ajaneet NPM-uudistuksia.
Ei kai muuten oltaisi päästy Juha Siltalan mainitsemaan tilanteeseen, jossa kukaan ei tunnusta kannattavansa uusliberalismia, mutta jotenkin sen tavat on omaksuttu kaikkialla (HS 7.10, arvioidessaan Patomäen kirjaa)
Mistä uusi suunta? Kun 20v on kulunut työryhmän perustamisesta, löytyisikö puhtia perustaa uusi ryhmä pohtimaan, kuinka tehtyjä muutoksia saisi peruttua? Olisiko NPM korvattava Suomessa OFPM:lla, vanhalla suomalaisella julkishallinnolla? Olisiko sosialidemokraateista tähän, vai jostakin muusta puolueesta/ryhmästä, vai ei kenestäkään?
Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003
Mistä uusliberalismi Suomessa lähti?
Erkki Tuomioja käytti hiljattain hyväkseen tilaisuutta Nyt-liitteessä synkäksi yksinpuheluksi nimetyssä jutussa voidakseen kritisoida jo jonkin aikaa jatkunutta poliittista suuntaa Suomessa, vaikka – kuten jutussa todetaan – kyse ei tietenkään ole Suomessa ainutlaatuisesta suuntauksesta.
Siinä olen kuitenkin eri mieltä, että uusliberalismi olisi lähtenyt Suomessa leviämään vasta laman jälkien korjailussa. Jo vuonna 1987 nimittäin perustettiin työryhmä pohtimaan hallinnonuudistuksia Suomessa. Hallinto-oppineet tuntevat suuntaukset nimellä New Public Management (NPM). Kyse on Margaret Tchatcherin opeista; toinen aalto rantautui Suomeenkin.
Keskeisiä kohtia ovat mm. hallinnon keskityksen purku, erityisesti koskien keskushallintoa, asiakasretoriikka ja palvelujen yksilöllistäminen. Suomessa valta-aseman saanut universaalien hyvinvointipalvelujen tuotantotapa siis muuttui siten, että keskushallinnon valvonnan lievetessä ja hävitessä palvelutuotannosta tuli maan eri osissa erilainen. Palveluista saadaan yksilöllisempiä purkamalla sääntelyä, jolloin virkamiesten / palveluntarjoajien valta – samalla mielivalta – kasvaa. Meillä on perinteisesti ajateltu että vahva sääntely takaa tasa-arvon. Viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa ollaan kuitenkin kuljettu tultua tietä takaisin.
Merkittävimpiä yksittäisiä osia on kaikille hallinnonaloille levinnyt tulospalkkaus. Yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä kohistiin sen käyttöönoton yhteydessä, enkä väitä, ettei aiemmassa palkkausjärjestelmässä olisi ollut omia ongelmiaan. Sen sijaan totean, että sosialidemokraattiset opetusministerit ajoivat NPM:n mukaisen talous- ja tulosohjausjärjestelmän yliopistoihin, joita saatettiin pitää viimeisimpinä saarekkeina, joihin järjestelmä ei ollut yltänyt. Jo tuota ennen toiset sosialidemokraattiset ministerit olivat omilla sektoreillaan ajaneet NPM-uudistuksia.
Ei kai muuten oltaisi päästy Juha Siltalan mainitsemaan tilanteeseen, jossa kukaan ei tunnusta kannattavansa uusliberalismia, mutta jotenkin sen tavat on omaksuttu kaikkialla (HS 7.10, arvioidessaan Patomäen kirjaa)
Mistä uusi suunta? Kun 20v on kulunut työryhmän perustamisesta, löytyisikö puhtia perustaa uusi ryhmä pohtimaan, kuinka tehtyjä muutoksia saisi peruttua? Olisiko NPM korvattava Suomessa OFPM:lla, vanhalla suomalaisella julkishallinnolla? Olisiko sosialidemokraateista tähän, vai jostakin muusta puolueesta/ryhmästä, vai ei kenestäkään?
Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003
12 kommenttia:
Tässä kirjoituksessa olisi moniakin yksittäisiä heittoja joita tekisi mieli kriittisesti kommentoida. Koska kommenttien ei pidä olla artikkeleja keskityn kuitenkin kommentoimaan lähinnä kirjoituksen teemaa ja yleissävyä.
Aloitan uusliberalismi -teemasta. Minusta olisi hedelmällisempää puhua yksittäisistä kysymyksistä, koska UL:sta on selvästi tullut kaikkea pahaa kuvaava yläkäsite, jonka alle voidaan laittaa ihan mitä tahansa mikä ei puhujaa miellytä. Esim. aiheesta kirjan kirjoittanut Patomäki heittää kyseisen käsitteen alle mm. EU:n ja Naton kummankaan uusliberalistisuutta sen kummemmin perustelematta. Tulee mieleen entisessä Neuvostoliitossa käytetty määritelmä "kansanvihollinen", joka saattoi koskea ketä tahansa.
Kirjoittaja esittää aivan aiheellista kritiikkiä julkisen hallinnon uudistuksia kohtaan. Vastalääkkeeksi ei kuitenkaan ole tarjolla muuta kuin paluuta vanhaan ja toimimattomaksi havaittuun. Toivon todella, että kun sosialidemokratia lähtee hakemaan oman uudistumisensa eväitä ei eväskoriin laiteta keskusjohtoisuuden lisäämistä ja yksilöiden objektivointia.
Minusta julkisessa hallinnossa on vielä valtavasti remontoitavaa: esimerkiksi päätöksenteon ja työnjohdon moniportaisuus ja palkkausjärjestelmien kannustamattomuus. Yksi syy esim. Tehyn suuriin yleiskorotusvaatimuksiin lienee se, että julkisella sektorille palkansaajien on omalla hyvällä työllään miltei mahdotonta saada olennaista parannusta tehtäväkohtaiseen palkkatasoonsa. Tulospalkkaus on kyllä tuotu julkishallintoon, mutta tulospalkkauksena maksettavien erien osuus per työntekijä on naurettavan pieni.
Samoin asiakaslähtöisyys (jonka kirjoittaja nostaa yhdeksi uusliberalismin mukanaantuomaksi piirteeksi) on yhä lapsenkengissään. Minusta siinä ei ole sen kummallisemmasta asiasta kyse kuin kansalaisten kohtelemisesta osallistuvina ja ajattelevina ihmisinä. Tästä voisin kertoa runsaasti omakohtaisia kokemuksia julkisen terveydenhuollon asiakkaana toimimisesta.
Pistän omankin lusikkani tähän soppaan. Hallinnon keskittämisen purkaminenhan ja vapaakuntakokeilusta alkanut kunnallisen itsehallinnon vahvistaminenhan tarkoittavat sitä, että enää ei valtio määrää hyppynarunkin pituutta ja määrää jokaisessa koulussa. En näe mitään syytä kaivata vanhaa. Kyllä meidän on uskottava kuntien ja siellä olevien päättäjien osaamiseen.
Meillä on myös erilaisia tarpeita ja ongelmia eri kunnissa. Kaupungistumisen myötä suuriin kaupunkeihin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle on keskittynyt sosiaalipoliitisia haasteita, kuten asunnottomuus, pitkäaikaistyöttömien suuri määrä ja maahanmuuttajien kotiutumisen vaikeus. Ei näitä asioita ratkaista määräämällä keskushallinnosta, josta puuttuu paikallistieto.
Myös asiakkuuden nostamista en pidä pahana, vaan vaadin sitä ainakin itse. Haluan olla esim. mukana oman lapseni asioissa päivähoidossa ja sairaanhoidossa.
Ei ihmistä voi auttaa kuuntelematta häntä. Pidän erittäin hyvänä esim. lakia sosiaalihuollon asiakkaan oikeuksista. Unohtamatta asiakkaan velvollisuuksia.
On tietysti totta, että kun harkinta lisääntyy, lisääntyy myös riski mielivaltaan (on sitten eri asia paljonko sitä esiintyy, jos asiaan paneutuu, eikä usko iltapäivälehtiä). Samalla mahdollistuu myös asiakkaiden tarpeista lähtevät ratkaisut ja oikea-aikainen auttaminen. Mielivallan riski vältetään, kun työntekijöiden osaamisesta ja resursseista huolehditaan, työtä valvotaan ja asiakkailla ja heidän läheisillään on tietoa oikeuksistaan.
Ei SDP:n visio tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunnasta voi olla paluu vahvaan hyvinvointivaltioon. Miksi ja miten voisimme palata vanhaan, kun elämme toisenlaisessa maailmassa?
Peten alkukaneetti ei – anteeksi – tässä vastineessa toteudu.
Kirjoitukseni pohjautui hallinto-opillisissa osissaan graduuni, josta löytyvät tietysti myös viitteet. Graduni käsitteli hyvinvointipalvelutuotantoa hallintouudistusten näkökulmasta (tarkempana casena peruskoulu, mutta hallintouudistukset koskevat tietysti muitakin sektoreita). Siis vastakkain tutkimuksessani olivat universaaliin tasa-arvoon pohjautuva palvelutuotanto ja NPM.
Niin, uusliberalismi on yleinen käsite, ja hallinto-opillisessa kohdassa tarkensin käsitteekseni NPM:n. Sen sijaan se että UL viittaa "kaikkeen pahaan" ja että siksi sitä ei pitäisi käyttää, on mielestäni argumenttina samaa tasoa kuin että feminismi viittaa miestenvihaajiin tai ainakin radikaalifeministeihin joten siksi sitä ei pitäisi käyttää :)
Minusta on nimenomaan olennaista nähdä kokonaiskuva eikä pelkästään yksittäisiä kysymyksiä. Siksi puolustan yläkäsitteitä.
Noniin, pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on omat ongelmansa, mutta NPM-tyyppinen "uudistaminen" on johtanut sellaisiin tilanteisiin kuin Iso-Britanniassa ja Uudessa-Seelannissa. Kun seurataan Thatcherin lanseeraamien uudistusten vanavedessä kuten meillä nyt, on voitava nähdä, mihin se johtaa.
Mitä tarkoittaa keskusjohtoisuus? Pahimmillaan toki sitä, ettei keskustasolla nähdä mitä muualla tapahtuu. Jos päättäjät eivät ole tehtävien tasalla, vaihdetaan päättäjiä, tässä tapauksessa paikallistason päättäjiin. Valtaetäisyyden vähenemisestä voisi ajatella seuraavan että päättäjät ovat paremmin perillä todellisista kysymyksistä, mutta elämmekö maailmassa, jossa näin on? Ajatellaanko että päättäjien sijainti tai päätöksenteon taso ratkaisee sen, onko päättäjä valveutunut? Itse en usko näin mekaaniseen ajatteluun. Jaanaa mukaillen voisin sanoa että kyllä meidän tulisi uskoa valtion ja siellä olevien päättäjien osaamiseen.
En oikein edes ymmärrä milloin "valtiosta" tuli sellainen peikko, mutta sen historiaa tuntevat tietävät, että perusero oikeiston ja vasemmiston välillä on ollut myös valtion roolin ymmärtämisessä. Oikeisto on aina pitänyt vahvaa valtiota pahana eikä ole tässä asiassa juuri kantaansa tarkistanut.
En tosiaan luule ettei kunnissa olisi erilaisia tarpeita. Silti lisään Jaanan kommenttiin, että myös seutukunnissa on sosiaalipoliittisia haasteita, kuten asunnottomuus, pitkäaikaistyöttömien suuri määrä ja maahanmuuttajien sopeutumisen vaikeus. Näitä asioita ei ratkaista sen paremmin keskus- kuin paikallistasolla, jos tietoa puuttuu.
En myöskään luule että kommunikaatio olisi täydellistä. Näkökulmani pohjautuu universaaleihin oikeuksiin, joissa keskustasolta nähtäisiin, että eri osissa on samanlaiset oikeudet. Ajatellaan menneisyyden koulutarkastajia, mainiota esimerkkiä keskusjohtoisuudesta koulumaailmassa. Koulutarkastaja kiersi kouluissa ja antoi lausuntoja opettajien pätevyydestä pohjautuen ohjeisiin kelpoisuudesta. Valvonnan seurauksena eri alueilla opettajien pätevyydet perustuivat samoihin standardeihin ja niiden toteutumista valvottiin keskitetysti.
Viime kunnallisvaaleissa SDP nosti teesikseen ideologisen yksityistämisen vastustamisen. Kuitenkin demarit ovat olleet mukana liikelaitostamalla, yksityistämällä ja ulkoistamalla palveluja. Yksityisellä sektorilla pätevät yksityisen sektorin lait, eivät julkisen. Nostakaa vaan rinnalle yhteiskuntavastuu ja työllistäminen, mutta älkää väittäkö että yksityisellä sektorilla toimitaan niiden mukaan ellei voittoa synny. Tässä mielessä kunnallisvaaleissa menestyttiin puhumalla asioista, joita ei toteuteta. Viime eduskuntavaaleissa meni huonommin. Eipä niissä niin puhuttukaan palvelutuotannosta. Tästä saamme kokonaan uuden keskusteluvireen, mutta näen että tässä on yksi vastaus vaalitappioon, joka oli mielestäni oikeutettu.
Edellisellä kappaleella perustelen sitä, että Pete on mielestäni väärillä urilla mainitessaan, ettei pidä palata vanhaan toimimattomaan. Uusi se on joka ei toimi. Ei vanha ole täydellinen, mutta vanha oli se, jolla rakennettiin tämä maa koulutustasoineen. Uusi se ei ole, vaan uuteen kuuluvat vaatimukset yksilöllisyydestä, jotka esimerkiksi koulumaailmassa tarkoittavat mitä? Elinkeinoelämä on jo 1980-luvulta vaatinut tasoja kouluun, jotta lahjakkaammat ja rikkaammat saavat parempaa opetusta. Kuitenkin Suomessa tällä hetkellä 100 % peruskoululaisista saa yhtä laajan ja virikkeellisen peruskoulutuksen kuin Saksassa lahjakkain ja valikoiduin vähemmistö. Universaali peruskoulu on mielestäni tärkein syy Suomen hyvinvointiin (joka ei jakaudu kaikille, tiedän, mutta koulu on nähdäkseni mahdollistanut sen hyvän mitä on) ja kuten siis tiedämme, jo parinkymmenen vuoden ajan sitä vastaan on taisteltu NPM:n kanssa linjassa olevan retoriikan mukaan.
Kuten Pete totesi, tulospalkkaus on julkishallinnossa levinnyt lähes kaikkialle. Olen samaa mieltä siinä että työntekijän saama lisä on kuitenkin yleensä naurettavan vähäinen. Se johtuu vaillinaisista resursseista. Järjestelmän remontoiminen entisestään ei auta ellei resursseja lisätä.
Asiakaslähtöisyyden / "asiakas"-retoriikan listasin NPM:n yhdeksi ulottuvuudeksi. Universaalien palvelujen hyvinvointivaltiossa palvelunkäyttäjää kohdellaan osallistuvana ja ajattelevana ihmisenä, Peteä mukaillen. Universaalien palvelujen hyvinvointivaltiossa vanhempia ei myöskään ulkoisteta lasten päivähoitokysymyksistä eikä sairaanhoidosta, Jaanaa mukaillen. Ainakaan minun vanhemmilleni ei 1980-luvulla tehty niin. Eivät universaalit oikeudet tarkoita sitä ettei ihmistä kuunnella. Sen sijaan minusta palvelunkäyttäjän kutsuminen asiakkaaksi on retorinen leikki.
Voisin ottaa loppukaneetikseni Jaanan kommentin: "Mielivallan riski vältetään, kun työntekijöiden osaamisesta ja resursseista huolehditaan, työtä valvotaan ja asiakkailla ja heidän läheisillään on tietoa oikeuksistaan." Lisään vain sen, että oikeuksista tiedottaminen, keskustelu, työntekijöiden osaaminen, resurssit ja niin kovasti parjattu valvonta tulee turvata joka puolella, koko maassa, ja sääntelyn purkaminen ja sen varmistaminen ettei keskushallintoa ole, ei tätä takaa. Silloin toisaalla ovat asian hyvin, toisaalla eivät. Silloin ollaan kaukana universaaleista oikeuksista.
Kirjoituksessa - ja myös esim. Juha Siltalan puheenvuoroissa - on nostettu esiin muutamia merkittäviä teemoja, joihin sosialidemokraattien tulisi paneutua.
Erityisesti viittaan tällä siihen, että tulosvastuullisuuden ja kilpailuttamiskäytäntöjen levitessä julkishallinnon piiriin itse palveluntuotannon lisukkeeksi tarvittu hallinnointi ja valvonta ovat merkittävässä määrin lisääntyneet. Kehitys on perusteltua niin kauan, kuin tällä tavoin kokonaistaloudellisesti laskettuna voitetaan jotakin, onhan hyvin suunniteltu puoliksi tehty. Kokonaistaloudellisesti katsottuna voidaan kuitenkin jäädä pakkaselle palvelun itsensä edullistuessakin, jos muutosprosessi on paisuttanut tarvittavan byrokratian kohtuuttomiin mittoihin.
Olen Peten kanssa samoilla linjoilla siinä, ettei tällaistenkaan ongelmien vallitessa vanhojen käytäntöjen paluu välttämättä ole oikea tai ainoa kyseeseentuleva askel. Byrokraattisen prosessin kykyyn tehostaa palveluntuotantoa hallinnollisten resurssien laajentamisen kautta on silti osattava suhtautua terveellä järjellä. Julkisen sektorin tehostamispyrkimyksissä onkin kiinnitettävä huomiota hallinnon päällekkäisyyksien karsintaan, jotta verovaroista mahdollisimman suuri osa voidaan käyttää varsinaiseen palveluntuotantoon.
Vallitseva ideologia on hyvin nähtävissä erityisesti keskustan suhtautumisessa PARAS-hankkeeseen. Halu laihduttaa palveluntuotantoa ja samalla lihottaa epätarkoituksenmukaisia byrokraattisia rakennelmia on populistisesti naamioitu perinteisen kuntasidonnaisen kotiseutuidentiteetin vaalimiseksi.
Myönnän heti että en ole opiskellut hallinto-oppia enkä perehtynyt NPM:ään. Kiitos siis Inari sivistämisestä! Se miltä pohjalta itse kirjoittelin on lähinnä arkikokemukseni julkisen sektorin toimihenkilönä ja palvelujen käyttäjänä. Ehkä hieman myös entisenä kunnalispoliitikkona. Olen tietty pohdiskellut näitä hyvinvointivaltion institutionaalisia kysymyksiä myös teoreettiselta kannalta ja myönnän kyllä tuntevani "keskivertodemaria" enemmän viehtymystä yhteisöllisyyteen ja hajautetumpaan hyvinvointimalliin.
Ei muuten ole mitenkään historiallinen fakta tuo vasemmiston ja oikeiston jakaminen
suhtautumisessa Vahvaan Valtioon (kannattaa vilkaista esim. Pekka Korpisen mainiota teosta "Valtio ja vapauden kasvu). Minusta vallan keskittämisen eduskunnalle ja ministeriöille vastinparina ei ole pelkästään markkinoiden valta vaan siellä on myös kunnallisdemokratia ja kolmannen sektorin mahdollisuudet.
Johanneksen kanssa olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, mitä hän viimeisessä kappaleessaan esittää. Suurimpana uhkana asiakaslähtöisyylle ja demokratialle en tällä hetkellä näe niinkään markkinoita ja uusliberalismia vaan julkisten palvelujen etääntymisen suuriin kuntayhtymiin ja sen myötä niiden yliprofessionaalistumisen.
Vielä kommentti viime vaaleja koskeneeseen Inarin kommenttiin: Vaalitappio on aina oikeutettu kun demokratiassa eletään. Sen syiden pohdinnassa olisin varovaisempi, niiden nimeäminen kun tuntuu olevan hyvin subjektiivinen kysymys. Sdp:n vaalitappion syistäkin on esitetty toisilleen täysin päinvastaisia tulkintoja eikä niistä mitään voi tuomita oikeiksi tai vääriksi.
Niin, olin nähdäkseni vaalitappiokommentissani kohtalaisen varovainen sanoessani yllä vain että mainitsemani kysymykset ovat mielestäni yksi sen syy. Mutta ns. kolmannen sektorin mahdollisuuksiin suhtaudun skeptisesti siksi, että mielestäni julkisen, ei kolmannen sektorin on oltava vastuussa palvelutuotannosta. Kunnallispuolen lasken julkiseksi sektoriksi. Pelkään lopullisena niittinä sitä virettä, jossa viitataan palvelutuotannon siirtämiseen kansalaisjärjestöille eli pitkälti vapaaehtoistoimintaan pohjautuvaksi.
Sen sijaan Korpisen (kiitos vinkistä Pete) teosta en ole lukenut, mutta kommenttini valtion roolista eräänä vasemmiston ja oikeiston peruserona pohjautui muihin yhteiskunnallisiin teoksiin ja siihen, että oikeisto on perinteisesti pyrkinyt keskittämään valtiolle vain välttämättömimmät tehtävät (kuten oikeus- ja puolustuslaitos) ja vasemmisto on perinteisesti nähnyt myös mm. sosiaali-, koulutus- ja liikennesektorien vastuun kuuluvan julkiselle sektorille. Suomalaistakin hyvinvointivaltiota rakennettiin vasemmistosta oikeiston vastustaessa lukuisia hyvinvointivaltion laajennuksia. Tähän viittasin.
Eräitä lieveilmiöitä hyvinvointivaltiosta on ollut vaatimusten kasvaminen siten, että länsimaissakin melko ainutlaatuisia hyvinvointi- ja kilpailukykytuloksia mahdollistanut hyvinvointivaltiomme on kohdannut kritiikkiä, koska se "ei toimi". Nyt sitä puretaan hajauttamalla ja ulkoistamalla ja valtionyhtiöitä liikelaitostetaan ja yksityistetään. Tuloksien näkemistä pitää Suomessa vielä odottaa; odottaessa voidaan tutkia vaikka mainitsemiani Uutta-Seelantia ja Iso-Britanniaa joissa meilläkin hegemonian saavuttanut NPM on ehtinyt olla vallalla pidempään. (NPM:n päälähteet gradussani olivat Peters ja Temmes, suosittelen myös kriittisempää näkökulmaa: Pentti Puoskari on mm. verrannut Suomea ja Iso-Britanniaa)
Tämä menee nyt täysin ohi varsinaisen aiheen, mutta kun tällainen olen niin en malta vielä olla saivartelematta :-D
Nimittäin kyllä minä pitäisin hyvinvointivaltiota enemmän punamultaisen konsensuksen tuotteena kuin vasemmiston projektina. Vasemmistolle hyvinvointivaltiota ei voi monopolisoida vaikka se houkuttelevalta tuntuisikin. Kehittämistyötä on vastustettu sekä oikealta (sosialismilla pelotellen) että vasemmalta (syytellen demareita luokkasopuilusta). Maalaisliiton syyksi tai ansioksi voidaan lukea mm. se että sosiaaliturva ei rakennettu niin pitkälti palkkaperusteiseksi kuin esim. Ruotsissa ja se että perhepolitiikka rakentui länsinaapuriamme familistisemmaksi.
Kolmas sektori ei muuten ole mikään uusi juttu vaan merkittävä osa hyvinvointipalveluistamme on jo vuosikymmenien ajan ollut kolmannen sektorin tahojen hoitamaa (esim. invalidisäätiö, kuntoutussäätiö, a-klinikat).
Ugh, minä lopetan tämän aiheen omalta osaltani. Kiitos Inarille hyvästä avauksesta!
Noniin, syyllistyin yliolkaisuuteen ohittaessani Maalaisliiton ansiot hyvinvointivaltion rakentamisessa, en Pete menisi syyttämään tuota saivarteluksi vaikka tämä oli tosiaan jo vähän pitkällä alkuperäisestä kysymyksestä. Keskityin vas-oik-näkemyseroihin.
Ja tiedän ettei kolmas sektori ole mikään uusi juttu. Täydentäjänä se toimii, on asiantuntemustakin, mutta päävastuun on oltava valtiolla, se oli pointtini.
Kas, sain näin lyhyen kommentin aikaan, vaikka isosta aiheesta onkin saatu vasta pintaraapaisu. Kiitos myös mun puolesta! Jatketaan näitä!!
Onpa ollut kiirettä, joten myöhästyin tästä keskustelusta. Luin toki Inarin viestin ja siihen muutama seikka, jos joku vielä lukee...
Ensinnäkin en näe valtiota peikkona. Minusta kyse on työnjaosta ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisesta.
Meillä on haluttu vahvistaa ihmisten osallisuutta myös palveluiden suunnittelussa. Se onnistuu vain, jos kunnilla on oikeasti päätösvaltaa ja asiat päätetään lähellä asiakasta.
Kovin vähän taitaa jäädä jäljelle vasemmistolaisia, jos vain vahvan valtion kannattajat ovat sitä. Esim. puolueen puheenjohtaja on halunnut vahvistaa nimenomaan kuntia siirtämällä tuloverojen tuoton kunnille. Moni demari on kuntapäättäjä ja tuskin kaipaa valtion puuttumista kaikkeen, vaan enemminkin resurssointia ja ohjausta. Hyvää yhteistyötä.
Sosiaalipoliittisista haasteista halusin nostaa isojen kaupunkien erityiskysymykset. Esim. asunnottomuutta pohtivat viisaat esittivät tarkoituksella suurille kaupungeille toimenpiteitä, koska asunnottomuus on isojen kaupunkien ongelma meillä ja muualla maailmassa.
Myös maahanmuuttajat ovat keskittyneet. Meillä Espoossa on koulu, jossa yli joka kolmas oppilas on maahanmuuttaja ja päiväkoteja, missä lapsista puolet ovat muualta tulleita. Ei tällaisia määriä nyt vain ole muualla kuin suurissa kaupungeissa ja koko yhteiskunnan kannalta se on iso kysymys.
Mikä on sitten valtion tehtävä? No, tietysti se valvonta ja viisaiden lakien säätäminen. Lisäksi tietysti tulee muuta ohjausta esim. opetushallituksesta tai STM:stä, joka perustuu lainsäädäntöön. Ei minusta valvonnan laatu ja ulottuvuus ole kiinni esim. läänien määrästä vaan työntekijöiden.
Olen tutkinut uutta julkisjohtamista (NPM) Suomen Akatemian -hankeessa ja sen jälkeen työskennelyt ensin kunnassa sosiaalijohtajana ja nytten sosiaalipalvelujen kuntayhtymän kehittämisjohtajana, joten kirjoitan sekä teoreetikon että käytännön johtamistyön näkökulmasta.
Mielestäni on olennaista tietää, että uusliberalismi ja sen johdannainen julkisjohtamisessa, NPM, pohjautuvat varsin yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaisesti uusklassisen talousteorian ihmiskuvalle. Tämän ihmiskuvan mukaan ihmiset ovat itsekkäitä ja rationaalia ja toimivat laskelmoidusti. Jos tämä ihmiskuva otetaan julkishallinnon kehittämisen perusolettamukseksi saadaan varmasti luotua kannustavia palkkausjärjestelmiä.
Väitän kuitenkin, että monet sosiaalitoimen asiakkaat eivät toimi kovin rationaalisesti tai laskelmoidusti. Huonoimmassa asemassa olevien asemaa on vaikeaa parantaa, jos hallinto odottaa heidän toimivan NPM oppien mukaisesti.
Tässä keskustelussa Jaana Leppäkorpi mainitsi, että asiakasnäkökulman mukaantulo on hyvä asia ja mainitsi lain asiakkaan asemasta ja oikeuksista. Olen samaa mieltä siitä, että asiakkaan oikeuksien parantaminen on edennyt mutta muistuttaisin, että heikoimmassa osassa olevat eivät lakeja tunne. Onko sosiaalidemokraattinen liike unohtanut heidät?
Jaan osittain Peten näkemyksen siitä, että julkishallinnon johtamisjärjestelmän moniportaisuudesta ja tehottomuudesta. Olen kuntayhtymässämme luomassa henkilöstöstrategiaa ja kehittämässä esimiesten osaamisjärjestelmää. Kuntayhtymämme ei todellakaan ole ainoa kuntayhtymä joka kaipaa modenisointia. Julkisjohtamisen kehittämiseen on Suomessa havahdutta varsin myöhään. Pidän osasyynä poliittisessa kentässä pitkään vallinnutta herravihaa. Julkisjohtamisen arvostus, palkkaus ja sitä myötä osaaminen ovat olleet alhaisia. NPM on tässä mielessä tervetullut aalto korostaessaan julkisjohtajien vaikutusvaltaa ja tulosvastuuta.
Yhteenvetona voisi todeta, että en näe NPM uudistuksia sinänsä vastustettavina asioina, vaan niihin pitää suhtautua käytännönläheisesti. NPM suodattuu jokatapauksessa Suomalaisen institutionaalisen järjestelmän läpi, joten esim. Uuden-Seelannin kokemukset eivät täällä tule toistumaan. Julkisjohtajien kuitenkin tulee olla tietoisia mihin julkisjohtamisen uudet menetelmät pohjautuvat ja valita niistä ne jotka tukevat sekä hyvinvoinnin luomista että palvelutuotannon tehokkuutta.
On totta, että heikoimmassa asemassa olevat kykenevät usein myös huonosti pitämään kiinni oikeuksistaan. Sosiaalihuollon asiakaslaki säätää myös sosiaaliasiamiestoiminnasta, joiden tulee osaltaa pitää ääntä heidän puolestaan. Myös työntekijöiltä pitää työnantajan vaatia asiakkaan oikeuksien kunnioittamista. Paljon on työtä vielä tehtävä.
Paras-hankkettakin täällä on kommentoitu. Itse pidän sen suurimpana ongelmana sen, että se mahdollistaa näennäisen kuntaitsehallinnon säilyttämisen tilanteissa, joissa suurin osa kunnan palveluista tuotetaan kuntayhtymien tms. kautta. Näin päätösvalta - ja vastuu hämärtyy, mikä on demokratian kannalta hyvin ongelmallista.
Itse asiassa kirjoitin juuri työpaikkailmoituksen sosiaaliasiamiehen virasta, joka tulee hakuun viikon sisällä. Päteviä hakijoita toivotaan tänne Pohjanmaan suunnalle! Sosiaaliasiamiesjärjestemä on varsin hyvä keino kehittää asiakkaan asemaa ja oikeuksia.
PARAS-hankkeen puitelainsäädäntö jäi turhan väljäksi ja sen takia sosiaali- ja terveydenhuollon organisointitapoja tulee käytäntöön turhan monia. Sinänsä kuntayhtymä voi olla asiakkaiden kannalta jopa tehokkaampi järjestelmä kuin entiset pieniin kuntiin ripotellut palvelut, etenkin jos johtamisjärjestelmä reippaasti modernisoidaan ja siivotaan turhat hallintokoukerot pois uusista hallintosäännöistä.
Kun blogin nimi on epämiellyttävä totuus niin on pakko todeta, että on todella epämiellyttävä totuus, että porvarihallitus lähti heti toteuttamaan perusturvauudistusta kun demarit sitä hallitustaipaleensa aikana jarruttivat. Tämä on demaripolitiikan suuri munaus.
Lähetä kommentti