Epämiellyttävä totuus oli mukana pyhäinmiestenpäivänä Hämeenlinnassa järjestetyssä Sosiaalidemokratian suunta ja tulevaisuus-seminaarissa. Puhuimme paljon, ja ilahduttavan paljon asiaakin.
Minulla päivän suurin oivallus liittyi sosiaalipolitiikkaan. Minua kun on kiusannut se, että elämme tätä nykyä maassa, jossa perintöveroa pidetään suurena yhteiskunnallisena epäkohtana, ja jonka ideologiassa jokainen on oman onnensa seppä. Ihmisistä on tullut niin yksilöllisiä, että he tuntevat kaiken osakseen koituneen hyvän olevan heidän oman ahkeruutensa, lahjakkuutensa ja kyvykkyytensä tulosta. Kouluttamattomuus, terveysongelmat ja muut epävarmuuden tunnetta aiheuttavat ja siten hyvinvointia huonontavat tekijät taas keskittyvät yhä enemmän yksille ja samoille ihmisille. Kun tavalliset suomalaiset eivät enää edes tunne ketään jolla menisi huonosti, eikä heillä itsellään ole suurtakaan riskiä päätyä sosiaaliviraston asiakkaiksi, mikä on heidän motivaationsa maksaa moniongelmaisten syrjäytyneiden kustannuksia? Se, että pahoinvoinnin kasaantuminen lisää rikollisuutta? Jos sen näin muotoilee, aika moni taitaa äänestää lisärahoitusta mieluummin poliisille kuin turvaverkkojen kehittämiseen. ”Pidä huolta köyhistä tai ne hakkaavat mummosi” ei nyt vain ole kovin myyvä puolustus hyvinvointivaltiolle. Ei ainakaan, jos se on ainoa puolustus. Kysymys kuuluukin, voivatko uusi itseriittoinen yksilö ja hyvinvointiyhteiskunnan kollektiivisuus ylipäänsä jatkaa olemassaoloaan samassa ajassa ja paikassa, vai täytyykö toisen väistyä?
Kun Thomas Wallgren mainitsi lauantain puheenvuorossaan yhtenä trendinä merkitysten katoamisen, sain vihdoin palat järjestykseen päässäni: Taloudellisesti hyvin toimeentulevallakaan ei tässä repaleisessa maailmassamme välttämättä ole tunnetta siitä, että hänen toimistaan on mitään hyötyä kenellekään. Se on paha, sillä ihminen haluaa olla tärkeä. Todella pahasti syrjäytyneeltä voi puuttua merkityksen tunteen lisäksi elämänhallinta, toimeentulo ja terveyskin. Kaksi viimeistä hyvinvoinnin edellytystä nykyinen järjestelmämme pystyy hoitamaan, kahta ensimmäistä ei. Sen sijaan hyvinvointivaltio, joka pystyy ottamaan kaikki kansalaisensa mukaan rakentamiseensa paitsi veronmaksajina, myös yksilöinä, tulee tehneeksi jotain näille kaikille neljälle hyvinvoinnin osa-alueelle.
Tämäntyyppisiä visioita on toki esitetty ennenkin. Se on vain minun korvissani usein kuulostanut hiukan semmoiselta paremmista perheistä kotoisin olevien kansalaisjärjestöaktiivien puheelta, joiden lähinnä omaan kaveripiiriin nojaava maailmankuva on se, että kun vain lakataan kyykyttämästä ja annetaan syrjäytyneelle rahaa, niin tämä oitis nousee sohvalta ja painelee aktivoimaan itseään johonkin yleishyödylliseen yhdistykseen. Eihän se näin mene. Alan kuitenkin olla yhä vakuuttuneempi siitä, että jotta hyvinvointivaltio on ylipäänsä mahdollista säilyttää, ihmiset on kerta kaikkiaan pystyttävä sitouttamaan hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseen paljon henkilökohtaisemmalla tasolla kuin ennen. Se edellyttää, että sekä palveluiden saaja- että maksajapäässä olevat kansalaiset otetaan mukaan toteutukseen ja saadaan heidät tuntemaan itsensä tarpeellisiksi.
Suuren periaatteellisen ristiriidan jälkeenkin ratkaistavaksi tietenkin jää suuri joukko käytännön kysymyksiä: Voidaanko niistä, jotka ovat jo luovuttaneet, ja jotka eivät luota itseensä, yhteiskuntaan tai viranomaisiin, vielä tehdä aktiivisia toimijoita? Miten? Miten toisaalta ihmiset saadaan tuntemaan omistajuutta myös sellaisista palveluista, joita he eivät koskaan käytä ja joiden kehittämiseen siksi tuskin aktiivisesti osallistuisivat? Miten löydetään järkevät tavat ottaa ihmiset mukaan ja estetään se, että työntekijöiden aika menee ihmisten auttamisen, parantamisen ja kouluttamisen sijaan loputtomaan yhteiskunnalliseen tiedottamiseen, kommunikointiin ja osallistamiseen? Toisin sanoen, kun lakataan maalailemasta taivaanrantoja ja siirrytään konkretiaan, minkä näköinen systeemi tässä oikein pitää rakentaa? Nämä eivät missään tapauksessa ole helppoja kysymyksiä.
Käytännön ongelmiin on kuitenkin aina löydettävissä ratkaisut. Jos, kuten viime viikonlopun jälkeen uskallan taas varovasti uskoa, on periaatteessa löydettävissä tapa, jolla yltiöpäinen individualismi ja hyvinvointiyhteiskunta ovat sovitettavissa yhteen, loppu vaatii lähinnä aikaa, istumalihaksia ja vahvaa kahvia. Niitä Suomesta löytynee.
Saija Jokela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti