Kansanliike SDP kokoontui viikonloppuna puoluevaltuuston kokoukseen. Jälleen oli aika julkistaa uusia ajatuksia ja käydä keskustelua sekä niistä että muista ajankohtaisista kysymyksistä. Puolueen puheenjohtajan hyvää puheenvuoroa edelsi kuitenkin antikliimaksi. Kokousväki sai korvat punaisina kuunnella "ahteen paloa". Puoluevaltuuston puheenjohtaja Matti Ahde oli jostain käsittämättömästä syystä valinnut keskeiseksi aiheekseen sisäisen keskustelun tyrehdyttämisen. Ahde totesi, että se "julkisuudessa käytynä ei välttämättä enää palvele liikkeen etua, päinvastoin." Ajattelikohan Ahde, että tämä puheenvuoro palvelisi?
Sisäinen keskustelu on siinä vaiheessa mennyt överiksi, kun aletaan keskinäinen loanheitto ja mielipiteiden suitseminen. Kun käytetään puheenvuoroja järjestörakenteista tai uusista sisältöideoista, niin asialla ovat poikkeuksetta ihmiset, joille liike on tärkeä ja jotka sen pohtimiseen ovat aikaa halunneet käyttää. Älkäämme moittiko heitä siitä. Älkäämme myöskään kyseenalaistako mielipiteitä, jotka koskettelevat järjestöreformia sanomalla, että "eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa?" Vaadimmeko kaikki uudistuksia käsittelevät puheenvuorot samoilta henkilöiltä? Eivätkö säännöt, joihin useat uudistukset tarkoittaisivat muutoksia, todella toimi järjestötoiminnan perustana, jolloin avoimuutta lisäävät toimet ja demokratian vahvistaminen väistämättä tarkoittavat niiden modernisointia? Ja ennen kaikkea: missä ovat moittijoiden yhtään minkäänlaiset omat uudistusehdotukset?
Se siitä ja muutama ajatus uusista tuulista, jotka Ahteen puheenvuorosta jäivät puuttumaan. On nimittäin korkea aika ohjata keskustelu kohti positiivisia sisältöjä ja oivalluksia. Minulle sosialidemokraattinen liike on sivistysliike. Se on ihmisten tasavertaisuutta edistävä uudistusliike, jolle globalisaatio on aina ollut luonteva ilmiö ajattelun ollessa ylikansallista. Se mitä SDP ei ole pitkään aikaan ollut, mutta minkä puutteeseen sillä ei enää ole varaa on dynaaminen ympäristötoimijuus. Näiden pilareiden varaan rakentuu uudistava SDP. Silloin on turha takertua tehtyjen virheiden puolustamiseen, vaan rohkeasti lähdettävä viitoittamaan tietä kohti ihannetilaa.
Suomi ei ole tasa-arvoinen yhteiskunta. Tuloerot ovat jatkuvasti kasvaneet ja osaaminen, joka "erottelee jyvät akanoista" ei ole kaikkien saatavilla. Sivistysliike voisi tulevaisuudessa rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa ja maailmaa sydämen sivistyksen ja henkisen hyvinvoinnin perustalle. Suomalainen koulutusjärjestelmä jakaa tällä haavaa ikäluokan sisäisesti nuoret: toiset menevät lukioon ja toiset joutuvat ammattikouluun, jotkut syrjäytyvät jo peruskoulun jälkeen. Tilanne on sietämätön. Syrjäytyminen periytyy ja kouluja käymättömän on erittäin vaikea saada uudelleen otetta elämästä. Jakava duaalimalli – jonka idea on tarjota vaihtoehtoja ja monipuolisuutta, mutta joka tyrehdyttää sukupolven sisäisen koheesion – on aika arvioida uudelleen. Samaa pätee koko koulutusketjuumme aina korkeakouluihin asti. Onko ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen erillään ololle todella perusteita?
Lähtökohta koulutuksessa tulee tietysti olla kriittiseen ajatteluun oppimisessa. Tiedostava ihminen osaa hakea tietoa ja muokata sitä. Oppimisesta ja sivistyksestä pitäisi muodostua elämäntapa. Meidän pitäisi läpi elämämme olla uteliaita ja alttiita oppimaan uutta. Siten turvaamme globalisaation muovaamassa jatkuvassa muutoksessa parhaiten hyvinvointimme, nautimme elämästä ja olemme myös tuottavia. Tämä edellyttää luonnollisesti myös kansainvälisen työn asettamista agendan kärkeen. SDP:lle tai Suomelle ei ole pitkällä tähtäimelle kuin haitaksi nationalistinen kyläpolitikointi. Aatteemme edellyttävät aktiivista kehityspolitiikkaa. Pohjoisen ja etelän kuilua on kurottava umpeen, kansainvälistä keskinäisriippuvuutta on lisättävä ja konfliktien mahdollisuutta ehkäistävä. Erityisesti ympäristö- ja energiapolitiikalla tulee tulevaisuudessa olemaan pääosin globaali keskustelutaso, jossa oma hyvinvointi saa rinnalleen yhteisen vastuun.
Maailma on epätasa-arvoinen, kuten Suomikin. Kotoista eriarvoisuutta on kavennettava tuloeroja pienentämällä. Erilaisia tulomuotoja verotetaan tällä hetkellä hyvin eri lailla, mikä on johtanut osaltaan syntyneeseen tilanteeseen. Toisaalta sosiaaliturvamme kaipaa uudistamista etenkin vähimmäisetuuksien tason osalta. Samalla monimutkaisen järjestelmän yksinkertaistaminen ja eri instrumenttien yhteensovitus on välttämätöntä. Tanskan mallissa on hyviä puolia. Innovaatioita ei tule pelätä. Kehittyvän teknologian ja parantuvien käytänteiden avulla me pääsemme kestävämpään elämäntapaan. Samalla tavalla meidän on ennakkoluulottomasti otettava valtiolle ja kunnille se hyöty, jonka markkinamekanismin kautta on mahdollista saada. Välttämätöntä on pitää palveluntuotanto demokraattisten päättäjien ohjattavissa, mutta toteuttamistavat kehittykööt.
Itse en halua viedä SDP:tä oikealle tai vasemmalle. Eteenpäin on oikein hyvä suunta. Miten kavennamme tuloeroja? Miten kasvatamme kansainvälistä vaikuttavuuttamme? Miten luomme uusia työpaikkoja ja uusia aloja? Miten hyödynnämme markkinoita kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla? Miten nostamme äänestysaktiivisuutta ja saamme ihmiset jälleen olemaan ylpeitä demokratiastamme? Miten synnytämme toivon ihmisten mieliin?
Yritetäänkö vastata näihin ja kyräillään vähemmän?
Arto J. Virtanen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Puolueessa on näemmä vaalien jälkeisen varsin avoimen keskusteluvaiheen jälkeen käynnistynyt jonkinlainen uuskonservatismin vastaisku. Ensin riemastutti meitä Demarissa tapaus-Simpanen ja nyt Matti Ahde iskee samoilla teemoilla kuin sukallinen puuroa.
Ahteesta on muuten noita sanaleikkejä väännetty ennenkin, taannoin Veikkauskohun aikana lanseerattiin jossakin lehdessä termi "ahdestelu".
Tuo kirjoituksesi loppuosa sisälsi muuten hyvää teemoittelua. Ehkä kommentoin niitä paremmalla ajalla.
Erinomainen kirjoitus Arto! Näihin kysymyksiin olisi nyt syytä löytää konkreettisia vastauksia. Jos puoluekokousasiakirjoissa jaaritellaan ympäripyöreitä latteuksia, voidaan saman tien sammuttaa valot. Vastaus ei voi olla, että tuloerot eivät saa kasvaa ja että ilmastonmuutosta on torjuttava. Konkreettinen ohjelma on välttämätön.
Tämä kysymys, siis kysymys konkretian ja idealismin välillä, on aivan keskeinen paitsi puolueen, koko järjestökentän kannalta.
Yhden sortin toimintatapa on se, että politikointia toteutetaan vain mielikuvatasolla, ja toisaalta asioita hoidetaan virkamiesmäisen tavoitteettomasti. Tällainen toimintatapa vaivaa jossain määrin kaikkia puolueita. Sosialidemokraattien yhteiskuntakriittisenä muutosliikkeenä ei kuitenkaan tulisi nojata tällaisiin periaatteisiin, vaikka muut niitä mielellään käyttäisivätkin. Värittömän virkamiespolitikoinnin vaihtoehto on toisaalta sekin pohtimisen arvoinen kysymys. Onko se kritiikkiä kritiikin vuoksi, ja ilmoitus siitä, että sosialidemokratian toteuttamiseksi maailman tulisi olla toisenlainen?
Molemmat ääripäät tuottavat oikeastaan yhtä heikon tuloksen: Pragmaattisuudella ei voita mitään, jos ei ole tavoitteita. Idealismilla taas ei voita mitään, jos ei nöyrrytä alentumaan kompromissien maailmaan, etsimään käytännönläheisiä ja pragmaattisia ratkaisuja idealistisemman ja kestävämmän maailman rakentamiseksi.
Eli vielä kerran: puolueen politiikka ei yksin voi perustua virheiden etsintään nykyisestä hallituspolitiikasta eikä liioin yksin yhteiskunnassa vallitsevien virheiden esittelyyn. Sen sijaan tarvitaan omaa aloitteellisuutta, jotta yhteiskunta kehittyy sosialidemokraattisista lähtökohdista. Sellaiset kohtalaisen arkipäiväiset tavoitteet kuin nuorisokoulu, työpoolit vuokratyösuhteiden vakinaistamiseksi tai ruuhkamaksut eivät voi olla liian etäisiä ollakseen toteutettavissa.
Lähetä kommentti