Puolueosasto = oma osasto

Puolueen uudistamisen yhteydessä on puhuttu paljon uusia jäseniä kiinnostavien vaikutuskanavien luomisesta, osastotoiminnan vireyttämisestä sekä jäsenelle mielenkiintoisen toimintaympäristön luomisesta.

Itse olen saanut olla onnekas, oma puolueosastoni on aktiivinen, meillä on kokouksia, järjestämme tapahtumia, meillä on oma lehti ja keräämme rahaa myös palstatoiminnalla. Arvaan kuitenkin, että näistä asioista kertoessani monen minun ikäiseni ja miksei vanhemmankin toverin tai toveruutta harkitsevan naama venähtää. Mitä ihmettä, palstatoimintaa? Kokouksia? – Ei, ei minun juttuni ollenkaan.

Myönnän itsekin, että tämän lisäksi kaipaan muuta. Nämä jo olemassa olevat toimintatavat ovat hyviä mutta uusia toimintatapoja on vaikea kehittää jos ideat ovat vähissä ja tekijöitä vielä vähemmän. Minä kaipaan aatteen paloa ja toiminnallista tekemistä. Haluaisin tutustua uusiin ihmisiin osastotoiminnan kautta. Haluaisin osallistua tempauksiin ja vaikka tanssikurssille jos se olisi mahdollista. Voisin lähteä vaikka ovelta ovelle keräämään adressia Itämeren tai naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen puolesta, jos myös tämänkaltaisia toimintoja olisi enemmän tarjolla. Tällä hetkellä vain taitaa olla niin, että samoista asioista kiinnostuneet eivät ole päätyneet samaan osastoon, miksi? Se onkin kysymys mihin en osaa vastata. Tiedon puute, julkisuuskuvamme yms. ovat varmasti syitä. Milloin meidät Demarit nähdään, on ainoastaan silloin kun olemme jättäneet jotain tekemättä. Se on meidän Demarien risti jota joudumme kantamaan. Se on se asia mihin meidän pitää tarttua ja muuttaa entistä hanakammin.

Osastojen toiminta on jo nyt avointa. Mutta jäsenhankintaan ja jäsenhuoltoon on nähty liian vähän vaivaa. Onko kyse laiskuudessa, väsymyksessä, osaamisen puuteessa? Syitä on varmasti monia, mutta se ei poista ongelmaa, että uusien jäsenten rekrytoinnissa puolueosastoilla on iso valta ja jäsenhuollossa iso vastuu. Olemme ehkä hiukan sisäänpäin kääntyneitä, jos jokaisessa meissä asuu pieni demari, miksemme uskalla pyytää naapuriamme tulemaan mukaan toimintaan? Jäsenrekrytointiin ja osastojen toimintaan tulisi mielestäni panostaa entistä enemmän tulevaisuudessa. Siinä samalla kun kehitetään nettityöväentaloja ja maanlaajuisia verkostoja, rahkeita pitää löytyä myös paikalliselle tasolle. Ihmisten innostaminen, kouluttaminen ja kuunteleminen, niillä päästäisiin jo pitkälle. Kaiku vasta kun sille huutaa, uskon että aktiivisella paikallisella työllä saamme uusia toimintatapoja ja sitä kautta uudenlaista ryhtiä koko liikkeeseen.

Puolueosastoja tulee yhdistää, ei sen vuoksi että tehdään kahdesta huonosti toimivasta osastosta yksi vielä huonommin toimiva vaan siksi, että hallintoa supistamalla saamme enemmän aikaa vapaille ideoille ja itse toiminnalle. Olemme välillä liian tunnollisia, siitä olen ihan varma. Kyllähän nyt kokous aina tarvitsee esityslistan, osaston taloudesta on pidettävä huolta. Mutta valitettavasti, vaikka yhdistystoiminta onkin mielenkiintoista, saattaa papereiden pyörittämisestä tulla arkipäivää ja kohta huomataan hauskuuden loppuneen.

Minun puolueosastossani on välillä oikein hauskaa, mutta haluaisin että muutkin näkevät sen. Puolueosasto antaa mahdollisuuden sukupolvien väliselle keskustelulle, uusien ajatusten ja aikojen saatossa kerättyjen kokemusten pelikentälle. Välillä vain tuntuu siltä, että osastojen arvostus jäsenten keskuudessa on jostain syystä laskenut kuin härän häntä. Ei haluta tulla mukaan, ei haluta sitoutua, mutta minun mielestäni tässä toiminnassa jos missä pitää ollakin sitoutunut!

Minna Räsänen

Ahteen paloa

Kansanliike SDP kokoontui viikonloppuna puoluevaltuuston kokoukseen. Jälleen oli aika julkistaa uusia ajatuksia ja käydä keskustelua sekä niistä että muista ajankohtaisista kysymyksistä. Puolueen puheenjohtajan hyvää puheenvuoroa edelsi kuitenkin antikliimaksi. Kokousväki sai korvat punaisina kuunnella "ahteen paloa". Puoluevaltuuston puheenjohtaja Matti Ahde oli jostain käsittämättömästä syystä valinnut keskeiseksi aiheekseen sisäisen keskustelun tyrehdyttämisen. Ahde totesi, että se "julkisuudessa käytynä ei välttämättä enää palvele liikkeen etua, päinvastoin." Ajattelikohan Ahde, että tämä puheenvuoro palvelisi?

Sisäinen keskustelu on siinä vaiheessa mennyt överiksi, kun aletaan keskinäinen loanheitto ja mielipiteiden suitseminen. Kun käytetään puheenvuoroja järjestörakenteista tai uusista sisältöideoista, niin asialla ovat poikkeuksetta ihmiset, joille liike on tärkeä ja jotka sen pohtimiseen ovat aikaa halunneet käyttää. Älkäämme moittiko heitä siitä. Älkäämme myöskään kyseenalaistako mielipiteitä, jotka koskettelevat järjestöreformia sanomalla, että "eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa?" Vaadimmeko kaikki uudistuksia käsittelevät puheenvuorot samoilta henkilöiltä? Eivätkö säännöt, joihin useat uudistukset tarkoittaisivat muutoksia, todella toimi järjestötoiminnan perustana, jolloin avoimuutta lisäävät toimet ja demokratian vahvistaminen väistämättä tarkoittavat niiden modernisointia? Ja ennen kaikkea: missä ovat moittijoiden yhtään minkäänlaiset omat uudistusehdotukset?

Se siitä ja muutama ajatus uusista tuulista, jotka Ahteen puheenvuorosta jäivät puuttumaan. On nimittäin korkea aika ohjata keskustelu kohti positiivisia sisältöjä ja oivalluksia. Minulle sosialidemokraattinen liike on sivistysliike. Se on ihmisten tasavertaisuutta edistävä uudistusliike, jolle globalisaatio on aina ollut luonteva ilmiö ajattelun ollessa ylikansallista. Se mitä SDP ei ole pitkään aikaan ollut, mutta minkä puutteeseen sillä ei enää ole varaa on dynaaminen ympäristötoimijuus. Näiden pilareiden varaan rakentuu uudistava SDP. Silloin on turha takertua tehtyjen virheiden puolustamiseen, vaan rohkeasti lähdettävä viitoittamaan tietä kohti ihannetilaa.

Suomi ei ole tasa-arvoinen yhteiskunta. Tuloerot ovat jatkuvasti kasvaneet ja osaaminen, joka "erottelee jyvät akanoista" ei ole kaikkien saatavilla. Sivistysliike voisi tulevaisuudessa rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa ja maailmaa sydämen sivistyksen ja henkisen hyvinvoinnin perustalle. Suomalainen koulutusjärjestelmä jakaa tällä haavaa ikäluokan sisäisesti nuoret: toiset menevät lukioon ja toiset joutuvat ammattikouluun, jotkut syrjäytyvät jo peruskoulun jälkeen. Tilanne on sietämätön. Syrjäytyminen periytyy ja kouluja käymättömän on erittäin vaikea saada uudelleen otetta elämästä. Jakava duaalimalli – jonka idea on tarjota vaihtoehtoja ja monipuolisuutta, mutta joka tyrehdyttää sukupolven sisäisen koheesion – on aika arvioida uudelleen. Samaa pätee koko koulutusketjuumme aina korkeakouluihin asti. Onko ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen erillään ololle todella perusteita?

Lähtökohta koulutuksessa tulee tietysti olla kriittiseen ajatteluun oppimisessa. Tiedostava ihminen osaa hakea tietoa ja muokata sitä. Oppimisesta ja sivistyksestä pitäisi muodostua elämäntapa. Meidän pitäisi läpi elämämme olla uteliaita ja alttiita oppimaan uutta. Siten turvaamme globalisaation muovaamassa jatkuvassa muutoksessa parhaiten hyvinvointimme, nautimme elämästä ja olemme myös tuottavia. Tämä edellyttää luonnollisesti myös kansainvälisen työn asettamista agendan kärkeen. SDP:lle tai Suomelle ei ole pitkällä tähtäimelle kuin haitaksi nationalistinen kyläpolitikointi. Aatteemme edellyttävät aktiivista kehityspolitiikkaa. Pohjoisen ja etelän kuilua on kurottava umpeen, kansainvälistä keskinäisriippuvuutta on lisättävä ja konfliktien mahdollisuutta ehkäistävä. Erityisesti ympäristö- ja energiapolitiikalla tulee tulevaisuudessa olemaan pääosin globaali keskustelutaso, jossa oma hyvinvointi saa rinnalleen yhteisen vastuun.

Maailma on epätasa-arvoinen, kuten Suomikin. Kotoista eriarvoisuutta on kavennettava tuloeroja pienentämällä. Erilaisia tulomuotoja verotetaan tällä hetkellä hyvin eri lailla, mikä on johtanut osaltaan syntyneeseen tilanteeseen. Toisaalta sosiaaliturvamme kaipaa uudistamista etenkin vähimmäisetuuksien tason osalta. Samalla monimutkaisen järjestelmän yksinkertaistaminen ja eri instrumenttien yhteensovitus on välttämätöntä. Tanskan mallissa on hyviä puolia. Innovaatioita ei tule pelätä. Kehittyvän teknologian ja parantuvien käytänteiden avulla me pääsemme kestävämpään elämäntapaan. Samalla tavalla meidän on ennakkoluulottomasti otettava valtiolle ja kunnille se hyöty, jonka markkinamekanismin kautta on mahdollista saada. Välttämätöntä on pitää palveluntuotanto demokraattisten päättäjien ohjattavissa, mutta toteuttamistavat kehittykööt.

Itse en halua viedä SDP:tä oikealle tai vasemmalle. Eteenpäin on oikein hyvä suunta. Miten kavennamme tuloeroja? Miten kasvatamme kansainvälistä vaikuttavuuttamme? Miten luomme uusia työpaikkoja ja uusia aloja? Miten hyödynnämme markkinoita kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla? Miten nostamme äänestysaktiivisuutta ja saamme ihmiset jälleen olemaan ylpeitä demokratiastamme? Miten synnytämme toivon ihmisten mieliin?

Yritetäänkö vastata näihin ja kyräillään vähemmän?

Arto J. Virtanen

Ei vain puhetta, vaan myös kuuntelua

SDP:n puoluevaltuusto kokoontuu perjantaina. Ensimmäistä kertaa tuo tapahtuma myös välitetään netin kautta. Varsin jännä nähdä miten homma tulee toimimaan. Kun suuret ikäluokat eläköityvät ja jäävät vähitellen eläkkeelle, tarkoittaa se poistumaa työelämästä mutta myös järjestökentältä. SDP:n on kyettävä vastaamaan tähän haasteeseen. Kun nykyiset toimijat haluavat jäädä järjestötoiminnasta eläkkeelle, 5–20 vuoden päästä, pitää puolueella olla heidän tilalleen päteviä, asiansa osaavia tekijöitä.

Tarvitsemme jatkossakin kahvin, sopan ja aatteen jakajia sekä valtakunnan tason päätöksentekijöitä. Nämä henkilöt eivät tipahda yllättäen ja pyytämättä taivaalta tai postiluukusta. Heidän löytämisensä ja sitouttamisensa toimintaa lähtee teoista sekä vastaanottavasta ilmapiiristä. Kokemus tuo mukanaan vahvuutta, mutta sen rinnalle tarvitaan uusia näkemyksiä ja tapoja katsoa asioita. Vain sukupolvien välisellä yhteistyöllä voidaan tehdä toimivaa politiikkaa.

Toivottavasti viikonlopun puoluevaltuusto on yksi näistä paikoista, joissa eri puolilta maata tulevat, eri-ikäiset ja -taustaiset ihmiset katsovat avoimin mielin tulevaisuuteen ja kuuntelevat toisiaan herkillä korvilla.

Heidi Lehikoinen

Mihin kukakin kuuluu ja mikä meitä yhdistää?

Aamulla tv:n avattuani korviini kantautui ensimmäisenä sanat: lasten ja nuorten mielenterveys. Vaikka unihiekka vielä kaihersikin silmiäni, ei asiayhteys jäänyt epäselväksi. Tällä viikolla on ollut jälleen aika pysähtyä miettimään elämää, yhteiskuntaa ja meitä ihmisiä siinä, yhteisöä.

Millaisissa yhteisöissä me suomalaiset 2000-lvulla elämme? Internetyhteisöissä tuetaan toinen toisia surun hetkellä, työyhteisöissä päivitellään tapahtumia. Onko meillä kotona joku odottamassa, langan päässä olkapää vastaanottamassa? Vai onko metronpenkillä istuva ihminen lähimmäisemme? Millaisessa maailmassa me elämme ja pitäisikö sen kehitykseen jotenkin puuttua?

Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin vastaukset ovat vähintäänkin yhtä suuria ja perustavanlaatuisia. Jokainen ihminen voi kuitenkin olla osaltaan edistämässä toisenlaista maailmaa. Jokainen samanhenkisten ihmisten yhteisö voi luoda uusia toimintatapoja ja yhteisöllisyyden muotoja. Näin voi tehdä myös SDP.

Nykyisellään SDP:n organisaatiorakenne perustuu vahvasti puolueosastoihin. Tämä ei sinällään vaadi muutosta, mutta osastotoimintaa tulisi kehittää enemmän asialähtöiseksi ja vähemmän byrokraattiseksi järjestötoiminnaksi. Osastojen muotoa tulisi myös uudistaa niin, että osaston perustana voisi olla esimerkiksi jokin politiikan lohko. Näin koottaisiin kyseisestä asiasta kiinnostuneet ihmiset yhteen keskustelemaan ja toimimaan aktiivisesti haluamallaan alueella.

Samaan aikaan uudella jäsenellä tulisi olla mahdollisuus liittyä suoraan piiriin, näin halutessaan. Näin mahdollistettaisiin tarkoituksenmukainen jäsenyys siinä tapauksessa, että sopivaa osastoa ei heti uudelle jäsenelle löydy. Samalla annettaisiin mahdollisuus kuulua useampaan osastoon, omien mielenkiinnonkohteiden mukaan. Tarjottaisiin toimimisen ja keskustelun yhteisöjä ilman monimutkaisia hakuprosesseja.

Toimivan ja virkeän kansanliikkeen perusta on hyvinvoiva jäsenistö. Jäsenistön aktiivisuutta tukeva ja siihen kannustava liike ei ylläpidä vanhoja rakenteita vain koska ne ovat vanhoja tai perinteikkäitä. SDP on kansanliike ja SDP:n tulee olla valmis muokkaamaan rakenteitaan paremmin nykyaikaa vastaaviksi. On kysyttävä: voiko keskustelua, ideointia ja aktiivisia toimijoita olla koskaan liikaa? Jos ei, mitä me vielä odotamme?

Heidi Lehikoinen

Hämeenlinnasta

Epämiellyttävä totuus oli mukana pyhäinmiestenpäivänä Hämeenlinnassa järjestetyssä Sosiaalidemokratian suunta ja tulevaisuus-seminaarissa. Puhuimme paljon, ja ilahduttavan paljon asiaakin.

Minulla päivän suurin oivallus liittyi sosiaalipolitiikkaan. Minua kun on kiusannut se, että elämme tätä nykyä maassa, jossa perintöveroa pidetään suurena yhteiskunnallisena epäkohtana, ja jonka ideologiassa jokainen on oman onnensa seppä. Ihmisistä on tullut niin yksilöllisiä, että he tuntevat kaiken osakseen koituneen hyvän olevan heidän oman ahkeruutensa, lahjakkuutensa ja kyvykkyytensä tulosta. Kouluttamattomuus, terveysongelmat ja muut epävarmuuden tunnetta aiheuttavat ja siten hyvinvointia huonontavat tekijät taas keskittyvät yhä enemmän yksille ja samoille ihmisille. Kun tavalliset suomalaiset eivät enää edes tunne ketään jolla menisi huonosti, eikä heillä itsellään ole suurtakaan riskiä päätyä sosiaaliviraston asiakkaiksi, mikä on heidän motivaationsa maksaa moniongelmaisten syrjäytyneiden kustannuksia? Se, että pahoinvoinnin kasaantuminen lisää rikollisuutta? Jos sen näin muotoilee, aika moni taitaa äänestää lisärahoitusta mieluummin poliisille kuin turvaverkkojen kehittämiseen. ”Pidä huolta köyhistä tai ne hakkaavat mummosi” ei nyt vain ole kovin myyvä puolustus hyvinvointivaltiolle. Ei ainakaan, jos se on ainoa puolustus. Kysymys kuuluukin, voivatko uusi itseriittoinen yksilö ja hyvinvointiyhteiskunnan kollektiivisuus ylipäänsä jatkaa olemassaoloaan samassa ajassa ja paikassa, vai täytyykö toisen väistyä?

Kun Thomas Wallgren mainitsi lauantain puheenvuorossaan yhtenä trendinä merkitysten katoamisen, sain vihdoin palat järjestykseen päässäni: Taloudellisesti hyvin toimeentulevallakaan ei tässä repaleisessa maailmassamme välttämättä ole tunnetta siitä, että hänen toimistaan on mitään hyötyä kenellekään. Se on paha, sillä ihminen haluaa olla tärkeä. Todella pahasti syrjäytyneeltä voi puuttua merkityksen tunteen lisäksi elämänhallinta, toimeentulo ja terveyskin. Kaksi viimeistä hyvinvoinnin edellytystä nykyinen järjestelmämme pystyy hoitamaan, kahta ensimmäistä ei. Sen sijaan hyvinvointivaltio, joka pystyy ottamaan kaikki kansalaisensa mukaan rakentamiseensa paitsi veronmaksajina, myös yksilöinä, tulee tehneeksi jotain näille kaikille neljälle hyvinvoinnin osa-alueelle.

Tämäntyyppisiä visioita on toki esitetty ennenkin. Se on vain minun korvissani usein kuulostanut hiukan semmoiselta paremmista perheistä kotoisin olevien kansalaisjärjestöaktiivien puheelta, joiden lähinnä omaan kaveripiiriin nojaava maailmankuva on se, että kun vain lakataan kyykyttämästä ja annetaan syrjäytyneelle rahaa, niin tämä oitis nousee sohvalta ja painelee aktivoimaan itseään johonkin yleishyödylliseen yhdistykseen. Eihän se näin mene. Alan kuitenkin olla yhä vakuuttuneempi siitä, että jotta hyvinvointivaltio on ylipäänsä mahdollista säilyttää, ihmiset on kerta kaikkiaan pystyttävä sitouttamaan hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseen paljon henkilökohtaisemmalla tasolla kuin ennen. Se edellyttää, että sekä palveluiden saaja- että maksajapäässä olevat kansalaiset otetaan mukaan toteutukseen ja saadaan heidät tuntemaan itsensä tarpeellisiksi.

Suuren periaatteellisen ristiriidan jälkeenkin ratkaistavaksi tietenkin jää suuri joukko käytännön kysymyksiä: Voidaanko niistä, jotka ovat jo luovuttaneet, ja jotka eivät luota itseensä, yhteiskuntaan tai viranomaisiin, vielä tehdä aktiivisia toimijoita? Miten? Miten toisaalta ihmiset saadaan tuntemaan omistajuutta myös sellaisista palveluista, joita he eivät koskaan käytä ja joiden kehittämiseen siksi tuskin aktiivisesti osallistuisivat? Miten löydetään järkevät tavat ottaa ihmiset mukaan ja estetään se, että työntekijöiden aika menee ihmisten auttamisen, parantamisen ja kouluttamisen sijaan loputtomaan yhteiskunnalliseen tiedottamiseen, kommunikointiin ja osallistamiseen? Toisin sanoen, kun lakataan maalailemasta taivaanrantoja ja siirrytään konkretiaan, minkä näköinen systeemi tässä oikein pitää rakentaa? Nämä eivät missään tapauksessa ole helppoja kysymyksiä.

Käytännön ongelmiin on kuitenkin aina löydettävissä ratkaisut. Jos, kuten viime viikonlopun jälkeen uskallan taas varovasti uskoa, on periaatteessa löydettävissä tapa, jolla yltiöpäinen individualismi ja hyvinvointiyhteiskunta ovat sovitettavissa yhteen, loppu vaatii lähinnä aikaa, istumalihaksia ja vahvaa kahvia. Niitä Suomesta löytynee.

Saija Jokela