Maailmanlaajuinen liike?

Sosialidemokraatit ovat, joko yksin tai yhdessä keskipuolueiden, eli maltillisen porvariston kanssa, rakentaneet ainakin jonkinasteisen hyvinvointiyhteiskunnan paitsi suureen osaan Euroopasta, myös moniin muihin maailmankolkkiin kuluneiden vuosikymmenten aikana. Vaikka sosialidemokraatteja on ollut lähes kaikkialla maailmassa, ja liike on edelleen maailman suurin, sosialidemokraattinen menestystarina on silti perustunut kansalliseen viitekehykseen ja demokraattiseen sosialismiin termin perinteisimmässä mielessä: hyvinvointivaltio on ollut pitkälti valtiojohtoisuuden ja sääntelytalouden riemuvoitto.

Toisen maailmansodan jälkeen suurimmat maailmanpoliittiset murrokset ovat liittyneet toisaalta neuvostososialistisen mallin romahtamiseen itänaapurissamme, toisaalta maailman talousjärjestelmän globalisoitumiseen. Kaksinapaisen maailmanjärjestyksen päätyttyä ja talouspoliittisen keskinäisriippuvuuden yhdistäessä vapaan markkinatalouden puitteissa lähes koko maailmaa, aika on ajanut väistämättä ohi kansallisista hyvinvointivaltioista, ja pitkälti myös keinoista, joilla ne rakennettiin.

Kaikki sosialidemokratian haasteet eivät tietenkään liity globalisaatioon tai maailmanlaajuisen hegemonian saavuttaneeseen uusliberalistiseen ajatteluun. Kyky jatkaa yhteiskunnan uudistamista myös uuden, globalisoituvan maailmanjärjestyksen olosuhteissa on silti liikkeemme tulevaisuudelle elämän ja kuoleman kysymys.

Lähtökohdat sosialidemokraattiselle politiikanteolle yleismaailmallisessa viitekehyksessä eivät tietenkään ole parhaat mahdolliset. Poliittista päätöksentekoa hahmotetaan edelleen kansallisvaltioiden kautta, samalla kun kansallisesta viitekehyksestä yhä suuremmassa määrin on tulossa irrelevantti pääomille, tuotannolle ja myös kansalaisyhteiskunnalle.

SDP:n viime eduskuntavaalikampanja keskittyi hyvin pitkälti kansallisten teemojen ympärille. Tämä oli onneton ratkaisu useistakin syistä: paitsi että yhteiskuntamme tulevaisuuteen vaikuttavat prosessit entistäkin suuremmassa määrin ovat valtioiden rajat ylittäviä, sosialidemokraattinen liike maailmanlaajuisen luonteensa vuoksi voisi vaikuttaa myös laajempiin kuin kansallisiin kysymyksiin. Kansalliseen keskittyminen antoi kuvan, että joko me, maailman laajin poliittinen liike, emme Suomessa kykene valtioiden rajat ylittävien tavoitteiden edistämiseen, tai – mikä vielä pahempaa – pidämme tällaista kehitystä epätoivottavana. On jopa esitetty, että äänestäjäkunta ei ole ”ulkopolitiikasta”, eli arkeemme vaikuttavista ylikansallisista kysymyksistä kiinnostunut. Onkohan niinkään? Vai onko sittenkin niin, että kiinnostusta herättämätön on ainoastaan näiden kysymysten edessä vaikeneva puolue?

”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue: se tuomitsee kaikki kansojen etuoikeudet samoin kuin syntyperän, sukupuolen ja varallisuuden etuoikeudet sekä julistaa, että taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on.”

Tuo toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan kuulostaa kaukaiselta utopialta. Sitä se tavallaan onkin, onhan se sitaatti Forssan ohjelmasta vuodelta 1903. Niin paljon kuin näkemyseroja sosialististen ja työväenpuolueiden kesken eri puolilla maailmaa vallitseekin, jaamme silti ainakin suurin piirtein yhteisen ajattelutavan, yhteiset arvot ja tavoitteet. Ylikansallisten sosialidemokraattisten tavoitteiden edistämisen on siksi oltava luontainen osa sosialidemokraattista politiikkaa, ei kaukainen utopia.

Tavoitteenasettelullisesti ja toimintatavoiltaan maailmanlaajuinen sosialidemokratia on toistaiseksi kenties utopia, mutta eurooppalaisessa mittakaavassa mahdollisuudet ovat jo nyt huomattavat, jos osaamme käyttää vaikutusvaltaamme Euroopan unionissa harkiten. Unionilla, jonka tavoitteet ovat markkinoiden vapauttamisessa ilman kykyä edistää oikeudenmukaista tulonjakoa, ja jonka toimintakyky rajoittuu hallinnointiin päätöksenteon sijaan, ei ole tulevaisuutta. Sosialidemokraattien kaikkialla Euroopassa on siksi, unionin tulevaisuuden turvaamiseksi, ryhdyttävä kaikella tarmollaan edistämään unionin hallinnon modernisoimista. Uuden perussopimuksen merkitys päätöksentekoa selkeyttävänä ja rakenteita kodifioivana dokumenttina on keskeinen, mutta kehitys ei saa siihen päättyä.

Nykyinen malli, jossa unionin poliittiset kannat muodostuvat jäsenvaltioiden ennemmin kuin Euroopan laajuisten poliittisten ryhmien kautta, tuo etualalle kansallisvaltiot poliittisten ajattelutapojen sijaan, sen lisäksi, ettei eurovaaleissa äänestäjä millään tavoin voi vaikuttaa komission kokoonpanoon. Tämä malli on paitsi erittäin epädemokraattinen, myös aikansa elänyt. 2000-luvun unioni ei yksinkertaisesti voi toimia samoin periaattein kuin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta 1700-luvulla, jos tahdotaan, että valtaa unionissa käyttävät jäsenmaiden kansalaiset ennemmin kuin jäsenmaiden hallitukset. Komission rooli on siksi uudistettava vastaamaan parlamentaarista hallitusta, joka nauttii lakiasäätävän Euroopan parlamentin luottamusta. Komission on oltava poliittinen, ja rakennuttava aitoon hallitus-oppositio-asetelmaan nojautuen. Tämä on ainoa tapa tehdä europarlamentista aidosti merkityksellinen, ja ainoa tapa saada komissio vastaamaan toimistaan eurooppalaisille äänestäjille.

Väistämättä kysymykseen unionin tulevasta rakenteesta liittyy myös kysymys omista tavoitteistamme vuoden 2009 eurovaaleissa. Luotammeko eurovaalivoittoon hätäisesti tehdyllä kampanjalla, jota koristavat Suomen lipuin, ja ”Ei uudistuksille” -henkisin iskulausein täytetyt julisteet? Vai yhdymmekö muiden eurooppalaisten sosialidemokraattien kanssa samaan rintamaan kannattamaan Sosiaalista Eurooppaa ja esimerkiksi Euroopan sosialistipuolue PES:n kampanjaan lapsista huolenpidon puolesta? Se on valinta kansallisten erityisratkaisujen ja kaikkien eurooppalaisten yhdenvertaisuuden välillä. Forssan ohjelmaan viitaten, se on valinta kansallisten etuoikeuksien ja sosialidemokratian välillä.

Johannes Erra

Vieraskynä 18.10.2007

ET-työryhmä on päättänyt julkaista meille lähetetyn kirjoituksen vieraskynänä. Kirjoituksessa ei esitetä työryhmän, vaan kirjoittajan kantoja asioihin.

Mistä uusliberalismi Suomessa lähti?

Erkki Tuomioja käytti hiljattain hyväkseen tilaisuutta Nyt-liitteessä synkäksi yksinpuheluksi nimetyssä jutussa voidakseen kritisoida jo jonkin aikaa jatkunutta poliittista suuntaa Suomessa, vaikka – kuten jutussa todetaan – kyse ei tietenkään ole Suomessa ainutlaatuisesta suuntauksesta.

Siinä olen kuitenkin eri mieltä, että uusliberalismi olisi lähtenyt Suomessa leviämään vasta laman jälkien korjailussa. Jo vuonna 1987 nimittäin perustettiin työryhmä pohtimaan hallinnonuudistuksia Suomessa. Hallinto-oppineet tuntevat suuntaukset nimellä New Public Management (NPM). Kyse on Margaret Tchatcherin opeista; toinen aalto rantautui Suomeenkin.

Keskeisiä kohtia ovat mm. hallinnon keskityksen purku, erityisesti koskien keskushallintoa, asiakasretoriikka ja palvelujen yksilöllistäminen. Suomessa valta-aseman saanut universaalien hyvinvointipalvelujen tuotantotapa siis muuttui siten, että keskushallinnon valvonnan lievetessä ja hävitessä palvelutuotannosta tuli maan eri osissa erilainen. Palveluista saadaan yksilöllisempiä purkamalla sääntelyä, jolloin virkamiesten / palveluntarjoajien valta – samalla mielivalta – kasvaa. Meillä on perinteisesti ajateltu että vahva sääntely takaa tasa-arvon. Viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa ollaan kuitenkin kuljettu tultua tietä takaisin.

Merkittävimpiä yksittäisiä osia on kaikille hallinnonaloille levinnyt tulospalkkaus. Yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä kohistiin sen käyttöönoton yhteydessä, enkä väitä, ettei aiemmassa palkkausjärjestelmässä olisi ollut omia ongelmiaan. Sen sijaan totean, että sosialidemokraattiset opetusministerit ajoivat NPM:n mukaisen talous- ja tulosohjausjärjestelmän yliopistoihin, joita saatettiin pitää viimeisimpinä saarekkeina, joihin järjestelmä ei ollut yltänyt. Jo tuota ennen toiset sosialidemokraattiset ministerit olivat omilla sektoreillaan ajaneet NPM-uudistuksia.

Ei kai muuten oltaisi päästy Juha Siltalan mainitsemaan tilanteeseen, jossa kukaan ei tunnusta kannattavansa uusliberalismia, mutta jotenkin sen tavat on omaksuttu kaikkialla (HS 7.10, arvioidessaan Patomäen kirjaa)

Mistä uusi suunta? Kun 20v on kulunut työryhmän perustamisesta, löytyisikö puhtia perustaa uusi ryhmä pohtimaan, kuinka tehtyjä muutoksia saisi peruttua? Olisiko NPM korvattava Suomessa OFPM:lla, vanhalla suomalaisella julkishallinnolla? Olisiko sosialidemokraateista tähän, vai jostakin muusta puolueesta/ryhmästä, vai ei kenestäkään?

Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003

700 sen olla pitää!

Puoluekokoukseen valmistautuvassa SDP:ssä käy kuhina siitä, millaista politiikka ja millaisella rakenteella mennään eteenpäin. Puolueen demokraattisen toiminnan kannalta keskeinen uudistus, puoluekokouskauden kaksivuotistaminen on saanut laajaa kannatusta aktiiveilta ympäri maan. Toivon että tahto uudistaa puoluekokouskautta viedään loppuun asti kesän 2008 puoluekokouksessa. Puoluekokouksen koon kasvattaminen on herättänyt myöskin positiivista vastakaikua aina puolueen puheenjohtajaa myöten. Mutta konkreettiset esitykset puoluekokouksen koon kasvattamisesta ovat toistaiseksi puuttuneet. Joidenkin mielestä maltillinen edustajien määrän kasvattaminen riittää, tällöin puhutaan edustajien määrän kasvattamisesta 100 edustajalla 450:een. Minun mielestäni maltilliset koon kasvattamiset eivät riitä. Kaikki tietävät, että nyt on se hetki puolueen historiassa, jolloin rakenteelliset uudistukset pitää tehdä.

Miksemme saman tein tuplaa puoluekokousedustajien määrää? 700 edustajaa olisi sopivan kokoinen määrä linjaamaan sosialidemokraattisen kansanliikkeen tulevaisuutta puoluekokouksissa. Puoluekokousedustajien määrän tuplaaminen olisi myös helppo toteuttaa, sillä se ei vaatisi erillisen tarkistuksen tekemistä piirien välisiin voimasuhteisiin. Puoluekokousedustajien määrän kasvattaminen ei ole taloudellinen kysymys, tämän ovat puolueen taloudesta vastaavat henkilöt todenneet. Viittaan jälleen myös Suomen Keskustaan, jonka hurmosjuhliksikin kutsutussa puoluekokouksessa maakuntien miehiä ja naisia on vielä runsaammin. Usein puoluekokouksen koon kasvattamista vastustavat pelkäävät, että puoluekokouksen poliittinen päätöksenteko puuroutuu, jos 350 edustajan sijasta paikalla onkin enemmän väkeä. Minun näkemykseni mukaan puoluekokouksessa tehtävä politiikan linjojen vetäminen tapahtuu varsin yleisellä tasolla jo nykyisin, joten se ei aseta esteitä edustajien määrän kasvattamiselle.

Puoluekokousedustajien valinnalle on tulevaisuudessa asetettava tiukemmat ehdot. Minun mielestäni jokaisessa piirissä pitäisi järjestää jäsenvaali valittavista edustajista. Enkä nyt tarkoita sopuvaaleja, vaan aitoja, demokraattisia vaaleja. Ehdotankin että henkilökohtaiset varaedustajat muutetaan varaedustajiksi, joiden järjestys määräytyy vaaleissa saadun kannatuksen kautta. Tämä käytännössä pakottaisi järjestämään vaalit kokousedustajista myös tilanteessa, jossa ehdokkaita on yhtä paljon kuin jaettavia paikkoja. Minusta olisi myös mielenkiintoista tietää etukäteen jotain puoluekokousedustajien poliittisista mielipiteistä. Nykyisin tuntuu siltä, että useimmat jäsenet tekevät valintansa sen mukaan, asuuko ehdokas samassa kunnassa tai kaupunginosassa kuin hän itse asuu. Ehkäpä ehdokkaiden mielipiteitä valottavalle vaalikoneelle olisi käyttöä myös näissä vaaleissa.

Mikko Koskinen

Järjestökone yskii - mistä lääke?

SDP:n uudistumistyössä on puhuttu paljon järjestörakenteen uudistamisesta. Kukaan ei tunnu kuitenkaan oikein varmasti tietävän mitä halutaan muuttaa ja millä tavalla. On esitetty vaatimuksia siitä, että toiminnan pitäisi olla avoimempaa ja helpommin lähestyttävää. Turhaa byrokratiaa pitäisi karsia pois ja kuolleita puolueosastoja lakkauttaa. Perinteisen toiminnan tilalle tai ohelle kaivataan vapaata verkostoitumista ja poliittisia keskustelufoorumeja. Jokainen idea on kannatettava, mutta toteuttaminen vaatii työtä.


Osa uudistuksista vaatii sääntömuutoksia, osa taas toimintatapojen muutosta. Jälkimmäinen voi olla aika paljon hankalampaa. Olen huomannut, että keskustelua toimintatapojen muutoksesta käydään hyvin pitkälti nuorten, aktiivisten, kaupunkilaisten puolueen jäsenten keskuudessa. Välillä myös allekirjoittaneelta hämärtyy se tosi seikka, että keskimäärin puolueen jäsen on jotain ihan muuta, kuin +/-30-vuotias akateeminen helsinkiläinen. Siksi järjestöuudistuksessa tulisi pitää mielessä erilaiset puoluejärjestöt ja niiden toimintatavat. Omasta mielestäni tärkeintä on se, että jokaisella uudella ja vanhalla puolueen jäsenellä on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa. Jos nämä tavoitteet toteutuvat, ei järjestörakenteen muodolla ole niin suurta väliä.


Puolueosastoja pitäisi yhdistää ja lakkauttaa. Tällä hetkellä puolueen säännöt kannustavat päinvastaiseen, koska puolueosastoilla on aina edustus piirin ja kunnallisjärjestön kokouksissa. On täysin turhaa pitää hengissä osastoa, jossa on vain muutama aktiivi eikä lainkaaan mielekästä toimintaa. Alueellisten puolueosastojen merkitys kuitenkin korostuu vaalien alla, kun tarvitaan talkoolaisia ja perustyön tekijöitä. Tämä on elintärkeää puoluetoimintaa, vaikka sen aina toisinaan unohtaakin.

Varsinais-Suomessa on puhuttu siitä, että piirikokous avattaisiin kaikille jäsenille avoimeksi. Tätä kautta saataisiin aikaan todellinen vaikuttamisen ja keskustelun foorumi. Piirikokous on kuitenkin useimmissa piireissä varsin merkittävä tapahtuma, jota mediatkin seuraavat. Aktiiviset paikalle tulijat voisivat myös käyttää aikamoista valtaa niin halutessaan. Se kannustaisi nuoriakin mobilisoimaan joukkonsa.

Saa nähdä millaisia uudistuksia puoluekokouksessa rohjetaan tehdä. Olen varma, että puoluekokouskausi muuttuu kaksivuotiseksi ja kokousedustajien määrää lisätään. Toivon, että tuplataan, eikä lisätä vain muodon vuoksi 50:llä tai sadalla. Näin kahden lisäksi toivon, että avoin piirikokous tulisi mahdolliseksi ja että puolueosastoja kannustetaan liittymään yhteen jollain vähimmäisjäsenmäärällä.

Mitä sinun mielestäsi muuta säännöissä pitäisi muuttaa?

Hanna Isbom