ET-työryhmä on päättänyt julkaista meille lähetetyn kirjoituksen vieraskynänä. Kirjoituksessa ei esitetä työryhmän, vaan kirjoittajan kantoja asioihin.
Mihin Heinäluoma asettuu ulkopolitiikan jatkumossa?
Ulkoministerin sekä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan puoluejohtaja J. Katainen arvosteli hiljan nostalgista vetäytyvyyttä ulkopolitiikan linjana. Verraten vähän oli hänellä kiitettävää Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjassa.
Kokoomusjohto kannattaa edelleen Natoon liittymistä. Tietysti Kokoomus oli äskettäisessä Helsingin Sanomien jutussa (2.9.) puolueista positiivisin liittymään Naton nopean toiminnan joukkoihin.
Sosialidemokraatit kannattavat kansainvälistä vastuunkantoa. Maailman tapahtumat vaikuttavat meihin suoraan ja epäsuoraan ja niin pienten kuin suurtenkin maiden on tärkeää osallistua kansainväliseen yhteistyöhön. Jotakuinkin pitkällisestä Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjasta on siirrytty nyt tilanteeseen, jossa sosialidemokraattinen puolue on Kokoomuksen jälkeen todellakin toiseksi positiivisin lähtemään Nato-joukkoihin (em. HS 2.9.) Muut puolueet ovat päähallituspuolue mukaan lukien kriittisempiä tai kielteisiä ja Rkp ei ottanut kantaa.
Heinäluoma linjasi, että osallistuminen joukkoihin on mahdollista. Varsin mahdollista, kun hän ottaa kantaa myös aikatauluun: mahdollisesti samaan aikaan Ruotsin kanssa. SDP:n ohella vain Kokoomus ottaa kantaa aikatauluun - miksi muut ottaisivatkaan kun suhtautuvat koko operaatioon kriittisesti tai kielteisesti.
Onkin kyseenalaista pyrkiä entistä tiiviimmin Nato-joukkojen mukaan tilanteessa, jossa Naton sisälläkin on voimakkaita erimielisyyksiä joukoista ja niiden koosta. Edes Yhdysvallat ei ole saanut kokoon tavoitemääräänsä. Tämä oli tietysti odotettavaakin maan sisällä lisääntyvästä sota- ja politiikkakritiikistä. Presidentin menettäessä lähimpiään ja yhdysvaltalaisten kiihtyvän vastustuksen ristitulessa on erityisen mielekästä odottaa heidän selvittävän oma tilanteensa ennen mukaan ryntäämistä, vaikka mukaan ryntääminen J. Kataista mukaillen olisikin kiistatta aktiivista ja tavoitteellista – eikä tavoitekaan liene suomalaisille epäselvä. Sen sijaan SDP:n tavoite on epäselvä.
USA-johtoiseen sotilasliittoon liittymisen vankkumaton epäsuosio suomalaisten keskuudessa on jatkuvaa ja perusteltuakin. Siitä huolimatta suomalaisia sotilaita tai sotilastarkkailijoita on tällä hetkellä Nato-johtoisissa operaatioissa 500. Määrä on peräti kaksinkertainen YK-johtoisiin operaatioihin verrattuna, sillä niissä olemme mukana 243 henkilön voimin.
YK:ssa mukanaolosta ei ole kuitenkaan eduskuntapuolueiden johto liiemmälti lausunut. Em. kyselyssä YK:n mainitsi ilman erikseen kysymistä vain perussuomalaisten puheenjohtaja. Muistammehan muuten, että heidän laariinsa valui merkittävästi demariääniä eri puolilla maata. Kuitenkin Suomi on sanonut tavoittelevansa YK:n turvallisuusneuvoston paikkaa. 192-jäseninen YK ei ole Heinäluoman ulkopolitiikan keskiöön mahtunut.
Heinäluoma siis oli kulkemassa kohti Naton nopean toiminnan joukkoja Ruotsin kanssa. Seuraavalla viikolla hän sen sijaan pyrki hillitsemään sekä keskustelua Naton nopean toiminnan joukoista että Kokoomuksen intoa kiirehtiä Natoon. Ensimmäinen toive on vaikeasti ymmärrettävissä. Jälkimmäinen toive on vanha, ja sitä on toivonut Suomen kansan enemmistö ”aina”.
Erityisen huolestuttavaa kuitenkin on toive hillitä keskustelua. Tällaista keinovalikoimaa ei tarvitse Vanhaselta omaksua vaan keskustelu on erityisen tärkeää, kun oppositiojohtaja Heinäluoma ei edes oppositiopolitiikan nimissä näytä asettuvan suomalaisten enemmistön joukkoon vastustamaan Natoa yksiselitteisesti.
Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003
Mihin Heinäluoma asettuu ulkopolitiikan jatkumossa?
Ulkoministerin sekä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan puoluejohtaja J. Katainen arvosteli hiljan nostalgista vetäytyvyyttä ulkopolitiikan linjana. Verraten vähän oli hänellä kiitettävää Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjassa.
Kokoomusjohto kannattaa edelleen Natoon liittymistä. Tietysti Kokoomus oli äskettäisessä Helsingin Sanomien jutussa (2.9.) puolueista positiivisin liittymään Naton nopean toiminnan joukkoihin.
Sosialidemokraatit kannattavat kansainvälistä vastuunkantoa. Maailman tapahtumat vaikuttavat meihin suoraan ja epäsuoraan ja niin pienten kuin suurtenkin maiden on tärkeää osallistua kansainväliseen yhteistyöhön. Jotakuinkin pitkällisestä Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjasta on siirrytty nyt tilanteeseen, jossa sosialidemokraattinen puolue on Kokoomuksen jälkeen todellakin toiseksi positiivisin lähtemään Nato-joukkoihin (em. HS 2.9.) Muut puolueet ovat päähallituspuolue mukaan lukien kriittisempiä tai kielteisiä ja Rkp ei ottanut kantaa.
Heinäluoma linjasi, että osallistuminen joukkoihin on mahdollista. Varsin mahdollista, kun hän ottaa kantaa myös aikatauluun: mahdollisesti samaan aikaan Ruotsin kanssa. SDP:n ohella vain Kokoomus ottaa kantaa aikatauluun - miksi muut ottaisivatkaan kun suhtautuvat koko operaatioon kriittisesti tai kielteisesti.
Onkin kyseenalaista pyrkiä entistä tiiviimmin Nato-joukkojen mukaan tilanteessa, jossa Naton sisälläkin on voimakkaita erimielisyyksiä joukoista ja niiden koosta. Edes Yhdysvallat ei ole saanut kokoon tavoitemääräänsä. Tämä oli tietysti odotettavaakin maan sisällä lisääntyvästä sota- ja politiikkakritiikistä. Presidentin menettäessä lähimpiään ja yhdysvaltalaisten kiihtyvän vastustuksen ristitulessa on erityisen mielekästä odottaa heidän selvittävän oma tilanteensa ennen mukaan ryntäämistä, vaikka mukaan ryntääminen J. Kataista mukaillen olisikin kiistatta aktiivista ja tavoitteellista – eikä tavoitekaan liene suomalaisille epäselvä. Sen sijaan SDP:n tavoite on epäselvä.
USA-johtoiseen sotilasliittoon liittymisen vankkumaton epäsuosio suomalaisten keskuudessa on jatkuvaa ja perusteltuakin. Siitä huolimatta suomalaisia sotilaita tai sotilastarkkailijoita on tällä hetkellä Nato-johtoisissa operaatioissa 500. Määrä on peräti kaksinkertainen YK-johtoisiin operaatioihin verrattuna, sillä niissä olemme mukana 243 henkilön voimin.
YK:ssa mukanaolosta ei ole kuitenkaan eduskuntapuolueiden johto liiemmälti lausunut. Em. kyselyssä YK:n mainitsi ilman erikseen kysymistä vain perussuomalaisten puheenjohtaja. Muistammehan muuten, että heidän laariinsa valui merkittävästi demariääniä eri puolilla maata. Kuitenkin Suomi on sanonut tavoittelevansa YK:n turvallisuusneuvoston paikkaa. 192-jäseninen YK ei ole Heinäluoman ulkopolitiikan keskiöön mahtunut.
Heinäluoma siis oli kulkemassa kohti Naton nopean toiminnan joukkoja Ruotsin kanssa. Seuraavalla viikolla hän sen sijaan pyrki hillitsemään sekä keskustelua Naton nopean toiminnan joukoista että Kokoomuksen intoa kiirehtiä Natoon. Ensimmäinen toive on vaikeasti ymmärrettävissä. Jälkimmäinen toive on vanha, ja sitä on toivonut Suomen kansan enemmistö ”aina”.
Erityisen huolestuttavaa kuitenkin on toive hillitä keskustelua. Tällaista keinovalikoimaa ei tarvitse Vanhaselta omaksua vaan keskustelu on erityisen tärkeää, kun oppositiojohtaja Heinäluoma ei edes oppositiopolitiikan nimissä näytä asettuvan suomalaisten enemmistön joukkoon vastustamaan Natoa yksiselitteisesti.
Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003
19 kommenttia:
Eiväthän suomalaiset "yksiselitteisesti"vastusta Natoa. Enemmistö ilmoittaa vastustavansa, mutta toisaalta enemmistö on myös valmis muuttamaan kantaansa heti jos poliittinen johto tähän ratkaisuun päätyy. Itse asiassa valtaosa kansalaisista odottaa Suomen olevan ennen pitkää Naton jäsen.
On todettava etten nyt oikein ymmärrä Inarin analyysia Heinäluoman väitetystä halusta lähteä Naton-joukkoihin tai keskustelun hillitsemisestä.
Se minkä minä olen ymmärtänyt Heinäluoman ja muun puoluejohdon kannasta on että a) Darfurin operaatioon pitää osallistua (enemmällä kuin muutamalla poliisilla) ja b) Naton nopean toiminnan joukkojen kannalta pitäisi ottaa oppia Ruotsista siinä, että asia selvitetään rauhassa ja siihen suhtaudutaan pragmaattisesti - ei ryntäillen suin päin Natoon, kuten kokoomus haluaa.
Näin minä ainakin olen asian ymmärtänyt.
Ja miksi Heinäluoman pitäisi vastustaa Natoa yksiselitteisesti? Vain siksi että hän on nyt oppositiojohtaja? Tämä on kuitenkin sen luokan kysymys joka vaatii mielestäni puoluekokouspäätöksen, eli käykäämme sitten keskustelua Natojäsenyydestä ja muuttakaamme puolueen "nato ei ole poissuljettu, mutta mitään syytä liittyä ei nyt ole"-linjaa jos se oikeaksi porukassa todetaan.
Monessa suhteessa onnistunut kirjoitus. Muutamaa seikkaa on kuitenkin pakko kommentoida.
Ensinnä, Ville on oikeassa muistuttaessaan, että enemmistö suomalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä nimenomaan seurauksena poliittisen johdon kielteisestä kannasta. Tämä kertoo kansalaisten luottamuksesta demokraattista päätöksentekoa kohtaan. Samoin se kertoo siitä, ettei poliittinen johto voi pestä käsiään asiassa kantamastaan vastuusta. Rohkeatkin päätökset on uskallettava tehdä, kun niiden aika on.
Toiseksi, pitkäaikainen ja järjestelmällinen Nato-yhteistyö eri muodoissaan on ollut Ruotsin ulkopolitiikalle pitkään ominaista. Silti Ruotsin liittoutumattomuuden tunnustavat kaikki, ja se juuri edustaa sitä pohjoismaista liittoutumattomuusperinnettä, jota Suomi on noudattanut ja jolle myös SDP perustellusti on tukensa tähän mennessä antanut. Nato-joukkoihin osallistuminen yhdessä Ruotsin kanssa on siten looginen osa jatkumoa pohjoismaiselle liittoutumattomuudelle, jota on leimannut hyväntahtoinen yhteistyöhalukkuus ja aktiivinen aloitteellisuus vetäytyvän, passiivisen linjan sijaan. Missään tapauksessa aktiivinen liittoutumattomuus ei tarkoita valmistautumista liittoutumiseen, eikä koskaan ole sitä tarkoittanutkaan.
Sikäli kuin ymmärrän, Suomi ei ole koskaan edustanut vetäytyvää Sveitsin tai Itävallan linjaa, ei edes kylmän sodan aikana, jolloin toki vastakkainasettelun luonne pakotti meidät hyvin erilaisiin järjestelyihin kuin nykytilanteessa.
Tässä suhteessa keskusta passiivisuudellaan on suurista puolueista se, joka kaikkein selkeimmin ja yksiselitteisimmin on hylännyt Paasikivi-Kekkosen-linjan perinteen. Kylmän sodan oloissa linja tarkoitti läheistä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, mutta mainitun mahdin vahvuudesta huolimatta se tarkoitti myös jäsenyyttä pohjoismaiden neuvostossa, vapaakauppasopimuksia EFTA:n ja EEC:n kanssa, OECD-jäsenyyttä ja muuta integraatiota länteen. Liittoutumattomuuden idea ei siten ole ollut eristäytymisessä, se on ollut yhteistyössä. Yhteistyön laajentamista nyt entistä enemmän myös turvallisuuspoliittiselle puolelle ei pidä nähdä käänteenä, vaan korkeintaan osana sitä luontaista jatkumoa, jonka rakentamisessa sosialidemokraatit 1960-luvun lopulta lähtien ovat olleet aktiivisia.
Minua taas huolestuttaa vähän se, että länsiorientoituneen ulkopolitiikan asiantuntijan Paavo Lipposen jälkeen SDP nytottaa etäisyyttä Natoon ja länsi-integraatioon. Oppositioasema ja tarve erottautua Kokoomuksesta voi myös toimia sen puolesta.
Uskon sinänsä siihen että Heinäluoma ei ulko- ja turvallisuuspoliittisilta näkemyksiltään juurikaan poikkea Lipposesta. Hän on kuitenkin sillä saralla melko kokematon ja mahdollista on, että Nato-oven kokonaan sulkea tahtovat Kimmo Kiljunen ja Erkki Tuomioja ovat puolueessa vaikutusvaltaisemmassa asemassa kuin Lipposen aikana.
Sehän on toki Natokielteiselle ja Ekiä fanittavalle nuoriso- ja opiskelijaliikkeemme enemmistölle enemmän kuin mieluisaa :-)))
"..Heinäluoma ei edes oppositiopolitiikan nimissä näytä asettuvan suomalaisten enemmistön joukkoon vastustamaan Natoa yksiselitteisesti."
Poliittinen liike ja sen johtajat johtavat, eivätkä lue gallupeista päivittäisiä mielipiteitään. EH on minusta itse asiassa puhunut erittäinkin voimakkaasti YK-muotoisen toiminnan puolesta puolustaessaan voimakkaasti suurempia suomalaisjoukkoja Darfuriin.
Toinen kysymys on sitten Nato, joka minusta on yksi monenkeskisen kansainvälisen politiikan keskeisimmistä areenoista. Ja johon Suomi ulospäin oudolta näyttävällä tavalla pitää vuodesta toiseen retoeiikassaan ihmeellistä pesäeroa. "Emme liity nyt, mutta säilytämme mahdollisuuden liittyä myöhemmin." Just.
Se mihin EH:n pitäisi asettua on keskustelun johtoon. Kokoomus tekee näyttävää ulkopolitiikkaa (osittain peittääkseen sisäpoliittiset ongelmat) ja Keskusta on hissukseen (pois lukien äänekäs tukiaisten puolustaminen). Nyt on tuhannen taalan paikka ottaa ulkopoliittinen johtajuus, mutta se vaatisi kritiikin sijaan painavia näkemyksiä tulevaisuudesta.
Se se ongelma minusta onkin. Linja on aiemman jatkumoa, ei muuta. Ei yhtään mitään muuta.
Näistä kirjoituksista pisti silmään Ville Kopran kommentti, jonka mukaan "enemmistö suomalaisista ei yksiselitteisesti vastusta Natoa, vaan toimii niin ainoastaan, koska myös johtavat poliitikot ovat tällä hetkellä tätä mieltä".
Et kai Ville tässä implisiittisesti viittaa, että kansalla ei ole omaa mielipidettä, vaan heitä ainoastaan johdetaan?
Omassa käsityksessäni kansa itseasiassa suhtautuu Natoon poliitikkoja epäilevämmin, kuten se tekee myös suhteessa Euroopan unioniin. Verrattuna tähän näkemykseen johtavat poliitikot näkevät Naton mieluisempana kuin äänestäjät ja kansa on tästä huolimatta Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan.
Mitä kommentoit tähän?
Pelkästään Naton kannattajat näköjään kirjoittaa tänne, joten tasapuolisuuden vuoksi hiljaisen enemmistön skeptinen puheenvuoro: En näe Natoon liittymisessä juuri mitään hyötyjä Suomen ulkopolitiikalle.
Lukuisien käytännöllisempien ongelmien lisäksi ja menemättä keskusteluun ”Venäjän uhasta”, tämä johtuu tietysti periaatteista ja päämääristä. Jos Suomen tavoitteena sosialidemokraattisen näkökulman mukaan pitäisi olla maailmanlaajuinen demokratia, sosialismi ja rauha, niin miten ihmeessä Natoon liittyminen edistää näitä päämääriä?
On jo olemassa parempi järjestö, johon Suomi jo kuuluu ja jossa näitä ulkopoliittisia päämääriä voidaan edistää: YK. Suomen pitäisi pyrkiä tekemään monenvälistä politiikkaa ja edistämään rauhaa nimenomaan YK:ssa, joka kaikista puutteistaan huolimatta on lähempänä maailmanlaajuista demokratiaa kuin länsimaiden oma kerho, sotilasliitto Nato.
Tässä keskustelussa on myös esitetty, että Natoon liittyminen kuuluisi oleellisena osana "länsi-integraatioon", johon Suomi ja SDP Lipposen johdolla on pyrkinyt viime vuosikymmenien aikana. Jollain kv-politiikan luennolla aikoinaan käsiteltiin Suomen ulkopolitiikan historiaa siitä näkökulmasta, että sitä on alusta (siis jostain 1800-luvulta) lähtien leimannut tiettyjen ryhmien pyrkimys kuulua "länteen" ja erottautua "idästä". Tuli tuo luento mieleen Peten ja Arton kommenteista. Natoon liittyminen on ikään kuin identiteettikysymys: suomalaisten kuuluu olla Natossa, koska me olemme "länsimaisia" ja jos emme kuulu Natoon, saatamme vaikuttaa siltä, mitä emme todellakaan ole, siis "itäisiltä" (esim. Arto: "vaikuttaa ulkoapäin oudolta, että Suomi pitää pesäeroa Natoon"). Mutta mistä "idästä" me tässä käsitystavassa oikein pyrimme erottautumaan? Emmekö voisi sen sijaan, että pyrkisimme ulkopolitiikassamme siihen, että muut määrittelevät meidät oikein ulkopuolelta, pyrkiä niihin varsinaisiin päämääriimme (ks. yllä)?
Ja muistaakseni tuo Villen viittaama uutinen oli hieman erilailla muotoiltu kuin että "jos päättäjät muuttaisivat mieltään, kansalaisetkin tekisivät heti samoin". Uutinen meni jotenkin niin, että "jos päättäjät esittäisivät hyvän syyn liittyä Natoon, suomalaiset kannattaisivat sitä." Se on kai melko itsestään selvää. Ongelmaksi jää se, mikä olisi tuollainen hyvä syy liittyä Natoon. Muistan vetäneeni hieman herneitä nenään tuosta uutisesta silloin kun se tuli julkisuuteen, sillä kysymys oli erittäin omituisella tavalla asetettu, eikä siitä mielestäni voinut tehdä tuota johtopäätöstä, jonka Ville tässä keskustelussa teki. Lisäksi se uutisoitiin erittäin tarkoitushakuisesti, kun nyt vihdoin oli saatu "tutkimustulos", joka osoitti, että suomalaiset kannattavat sittenkin Natoa...
- Sonia
Mielestäni kansainvälisen kriisinhallinan kehittäminen on olennainen osa integraatiota ja hyvä osa sitä. Nyt edes yritetään toimia kriisipesäkkeissä kuten Afganstanissa. Tuloksilla ei toki voi vielä hirveästi ylpeillä mutta, mutta kaukana ei ole aika jolloin kansainvälinen yhteisö seurasi tumput suorina paheksuvia julkilausumia tehden kun diktatuurihallitukset ja totalitaariset liikkeet teurastivat ihmisiä. Tällä hetkellä ainoa kriisinhallintaan kykenevä organisaatio on Nato ja minusta on järkevämpää kehittää sitä kuin rakentaa kilpailevia järjestelmiä.
YK:n ongelma on sen kyvyttömyys tehdä päätöksiä mikä seuraa turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden veto-oikeudesta. Vaikea ennustaa mihin esim. Myanmarin tilanne kehittyy mutta YK:lta on sinne turha väliintuloja odottaa kun Venäjä on jo kärkevästi ehtinyt ilmoittaa ettei kyseisen maan sisäisiin asioihin saa puuttua.
Ihan totta, että YK on tällä hetkellä hyvin kyvytön puuttumaan Myanmarin sen kaltaisiin tilanteisiin, mutta ei kai Nato ole mikään ratkaisu tähän ongelmaan. Nato ei ole maailmanlaajuinen liitto - toisin kuin YK. Nato toimii vain sotilaallisessa mielessä - toisin kuin YK. Kyllä mun mielestä YK pitää nähdä vielä kyvykkäinpänä organisaationa maailmanlaajuisessa kriisinhallinnassa, siitä yksinkertaisesta syystä, että ei ole muita.
Tuosta Natosta lisää kommenttia. Kuten olen blogissani ilmaissut, miksi Natosta keskusteltaessa ei oteta kantaa mm. seuraaviin asioihin: 1. Mitä me saamme Natosta? 2. Mitä Nato saa meistä? 3. Mitä Nato maksaa meille? 4. Miten Nato edistää rauhaa? 5. Millä tavoin Nato on kytköksissä sotilaallis-taloudelliseen kompleksiin? 6. Liittyen ensimmäiseen kysymykseen, ratkaiseeko Nato jotain sellaista, joka puuttuu nyt Suomelta?
Odotan Nato-kannattajilta vastauksia näihin kysymyksiin.
Itse olen tästä samaa mieltä tasavallan presidentin ja pääministerin kanssa: Suomen Nato-jäsenyys ei ole ajankohtainen. Ehkäpä sosialidemokraattisella liikkellä olisi tärkeämpiäkin keskustelun aiheita kuin pohtia loputtomiin sotilasliittoa, jonka kannatukselle ei pystytä osoittamaan riittävän painavia perusteita.
Pekalle erityisesti: Ei, enemmistö Suomen kansasta ei ole johdettavissa. Mutta enemmistö Suomen kansasta on myös aina ottanut huomioon poliittisen johdon näkemykset ulkopoliittisesta asemasta omia mielipiteitään määritellessään. Tämä on nähty paitsi EU-kansanäänestyksen aikoina, aiemmin myös mm. suhtautumisessa YYA-sopimukseen. Suomalaisten Nato-kanta on suoraa seurausta kylmän sodan todellisuudesta, jossa puolueettomuus tarkoitti itsenäisyyttä ja itsenäisyys puolueettomuutta. Nyt puolueettomuudesta puhuu vain harva, mutta Naton todellisesta nykyroolista vain harvalla on kattava käsitys.
Sonia kysyy, miten Suomen Nato-jäsenyys voisi edistää maailmanlaajuisen demokratian, sosialismin ja rauhan toteutumista. Kysymys on perusteltu, mutta sen voi myös kääntää: miten Suomen Nato-jäsenyys toimisi näitä tavoitteita vastaan? Nato-jäsenyys ei ole estänyt esimerkiksi Norjaa toimimasta rauhanvälittäjänä monissa kriiseissä Euroopan ulkopuolella, esimerkiksi Sri Lankassa hallituksen ja tamilien välillä. On myös muistettava, että vuosikymmeniä Euroopassa jatkunut rauhantila ei olisi ollut mahdollinen ilman Naton vaikutusta Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan. Oli Suomen jäsenyydestä Natossa mitä mieltä hyvänsä, Naton historiallinen rooli Euroopassa on kiistatta ollut rauhaaedistävänä puolustusliittona - sellaiseen organisaatioon esimerkiksi Norjan sosialidemokraattinen hallitus maansa vuonna 1949 vei.
Myös myytti Naton kalleudesta pitäisi murtaa. Suomen Puolustusvoimien kalusto on jo nyt pitkälti Nato-maista hankittua, ja eräissä tapauksissa selvästi kalliimmalla hinnalla kuin millä Nato-maat ovat samaa kalustoa hankkineet. Tämä kysymys tulee ajankohtaiseksi viimeistään 2010-luvulla, kun Hornet-hävittäjät lähestyvät poistamisikää. Ihmettelen silti, miksi niin pitkälti jopa sosialidemokraattiset toimijat yrittävät pitää Naton "kalleutta" perusteena jäsenyyden torjumiselle. Eikö nimenomaan sosialidemokraateille turvallisuuspolitiikan pitäisi olla nimenomaan turvallisuuspolitiikkaa, ei talouspolitiikkaa?
Toinen myytti on, että Nato vie Suomea haitalliseen talouspoliittiseen riippuvuussuhteeseen eritoten Yhdysvalloista. Väitteelle on vaikea nähdä mitään todellisuuspohjaa tilanteessa, jossa Suomi on ollut kansainvälisen valuuttarahaston, maailmanpankin, OECD:n ja erilaisten eurooppalaisten vapaakauppajärjestelyjen osapuoli vuosikymmeniä. Onko se todella yhdestä Natosta kiinni?
En pidä Suomen Nato-jäsenyyttä lähivuosina millään tavoin realistisena tavoitteena. Nato-ovi on tällä hetkellä kiinni, mitä ikinä sitten tahdotaankin puhua. Asiaan tulisi kuitenkin palata vakavalla mielellä 2010-luvulla, jolloin turvallisuuspoliittinen ympäristömme saattaa olla olennaisesti erilainen kuin nyt. On myös todettava, ettei Suomen sitoutuminen yhteistyöhön ensi sijassa läntisten demokratioiden kanssa vaadi välttämättä muodollista jäsenkirjaa Natossa. Jäsenkirja saattaa silti joissain oloissa olla järkevämpi ratkaisu kuin tilanne, jossa välttämätöntä yhteistyötä peitellään ja poliittinen johto antaa kansan elää väärien mielikuvien vallassa.
Kiitos Johannekselle hyvästä ja asiallisesta vastauksesta.
Kommentissasi on monia järkeviä ja perusteltuja huomioita. Se ei kuitenkaan vastaa kaikkiin esittämiini kysymyksiin, kuten Naton suhtautumisesta sotilaallis-taloudelliseen kompleksiin, joka käytännössä tarvitsee sotia toimiakseen tuottavasti. Näin ollen on varsin kyseenalaista, tukeeko se rauhaa.
Olen sinun kanssasi samaa mieltä siitä, että Suomen sitoutuminen yhteistyöhön ensi sijassa läntisten demokratioiden kanssa ei välttämättä vaadi muodollista jäsenkirjaa Natossa. Miksi emme pyrkisi kehittämään eurooppalaista puolustusta? Jugoslavian kriisi osoitti, että emme pystyneet yksin ratkaisemaan Eurooppaa uhkaavia sotia. Olemme nyt ja Natossa sitoutuneita Yhdysvaltoihin sotilaallisesti. Tämä on merkittävä ero mainitsemiisi organisaatioihin. Eurooppa ei saisi jäädä sotilaallisesti pakottavaan riippuvuussuhteeseen Yhdysvaltain kanssa.
En taas ymmärrä, miksi minun (tai meidän) tulisi sosialidemokraatteina olla kiinnostuneita puolustuspolitiikasta ainoastaan puolustuksellisista syistä, eikä taloudellisista seikoista. Mielestäni nämä politiikan alueet vaikuttavat vahvasti toisiinsa, eikä kumpaakaan voi yksiselitteisesti sulkea pois. Itse asiassa olen huolestunut siitä, että aika harva sosialidemokraatti on kiinnostunut talouspolitiikasta.
Ei, enemmistö Suomen kansasta ei ole johdettavissa. Mutta enemmistö Suomen kansasta on myös aina ottanut huomioon poliittisen johdon näkemykset ulkopoliittisesta asemasta omia mielipiteitään määritellessään.
Eikö tässä sitten ole millään tavalla kysymys kansalaisten johdattelusta? Eikö kansalaisten tulisi tehdä omat päätöksensä riippumatta poliittisen johdon mielipiteistä, jotta voitaisiin puhua todellisesta demokratiasta? Edustuksellinen demokratia ei voi mennä niin pitkälle, että lopulta poliittisen johdon mielipiteet edustavat kansalaistenkin mielipidettä.
Todellisessa demokratiassa käydään avointa keskustelua, johon kaikki kansalaiset voivat osallistua itsenäisinä subjekteina. Tällöin poliittisen johdon mielipide esimerkiksi NATO-jäsenyyden siunauksellisuudesta ei siirry automaattisesti kansalaisten yhteiseksi mielipiteeksi. Sen ei liiemmin tarvitse edes vaikuttaa mielipiteenmuodostukseen, sillä avoimessa keskustelussa ja argumentoinnissa tulevat kyllä ilmi kaikki ne perustelut, joita tarvitaan mielipiteen muodostamisessa. Tältä pohjalta tehty päätös vastaa käsitykseni mukaan kansalaisten tahtoa siinä suhteessa, että uskaltaisin jopa väittää sitä demokraattiseksi.
Se, että kansalaiset usein ottavat poliittisen johdon mielipiteet annettuina, kertoo paljonkin yhteiskuntamme ja ennen kaikkea demokratian ongelmista. Avoimen keskustelun yhteiskunta antaa kansalaisille huomattavasti suuremman arvon, kuin mitä nykyinen yhteiskunta pystyy antamaan. Siksi keskustelun avoimuuteen ja monipuolisuuteen tulisi kiinnittää huomiota myös poliittisten puolueiden ja ennen kaikkea sosialidemokraattisen puolueen toimesta. Porvarillisille puolueille nykyinen tilanne taitaa sopia mainiosti.
Se, pitäisikö Suomen liittyä NATOn jäseneksi on huomattavasti pienempi kysymys kuin se, millä tavalla voisimme edistää demokratiaa suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta ennen kaikkea koko maailmassa.
Muutama kommentti vielä:
Pekalle on pakko todeta, että toki taloudelliset kysymykset väistämättä vaikuttavat myös turvallisuuspolitiikassa. Mutta oli Suomen Nato-suhde millainen hyvänsä, siihen liittyviä ratkaisuja ei voi tehdä ensi sijassa taloudellisista lähtökohdista.
Kiintoisa piirre tässä keskustelussa nyt on myös kysymys siitä, onko Nato ylipäänsä sellainen organisaatio, jollaiseen eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan tulisi perustua. Yksiselitteisesti asiaa on epäilemättä mahdotonta arvioida. Euroopan turvallisuuspoliittisessa todellisuudessa ja Naton organisaatiossa voi olla ehkä paljonkin toivomisen varaa, mutta realismia on silti tunnustaa, että Nato on Euroopassa pysyäkseen ainakin vielä muutaman vuosikymmenen, täysin riippumatta siitä, onko Suomi mukana vai ei. Norjalla ja Tanskalla on aiemmin ollut ajoittain merkittäväkin rooli Naton toimintatapojen maltillistajana. Tuskin kumpikaan mainituista valtioista on koskaan pitänyt Natoa täysin onnistuneena ratkaisuna, mutta ovat kuitenkin olleet mukana vaikuttaakseen, mieluummin kuin jääneet sivustakatsojiksi, aloitteellisia toimijoita kun ei Natossakaan ole liikaa. Eurooppalainen, Yhdysvalloista itsenäinen turvallisuuspoliittinen ajattelu tarvitsee sekin syntyäkseen tiivistä yhteistyötä olemassa olevien organisaatioiden sisässä. Suomalainen keskustelu onkin hakoteillä, jos perustelemme eurooppalaisen yhteistyön tarpeella liittoutumattomuutta tilanteessa, jossa Naton kriittisimpiin jäseniin lukeutuva Ranskakin hakeutuu liiton sotilaallisiin rakenteisiin takaisin mukaan.
Jussi pohti kansan johdateltavissa olemista. Olen samaa mieltä - on ongelmallista, jos äänestäjäkunta ei kykene ajattelemaan itse, vaan nielee kaiken, mitä poliittiset päättäjät heille yrittävät opettaa. Se, että poliittisen johdon näkemykset ainakin jonkin verran kuitenkin vaikuttavat kansan mielipiteisiin, on kuitenkin kiistatta tosiasia. Ei yksinomaan miellyttävä sellainen, mutta tosiasia yhtä kaikki. Tästä on lukuisia esimerkkejä, myös muualta kuin Suomesta.
Turvallisuuspoliittinen todellisuus on, että luonnonvaroista käydään jatkuvaa etupiiritaistelua, ja maailmassa on useita ydinasein varustautuneita suurvaltoja. Näissä oloissa globaalin demokratian edistäminen on haastava prosessi, joka edellyttää edetäkseen ratkaisevaa, maailmanlaajuista ajattelutavan muutosta. Niin kauan kuin tätä käännettä ei selkeästi ole näköpiirissä, kysymys kuuluu, miten hyödyntää nykyisiä rakenteita parhaalla mahdollisella tavalla oman aloitteentekokyvyn maksimoimiseksi.
Kyllä, kyllä. Emme Johannes mitenkään täysin eri mieltä ole tässä asiassa.
Keskusteltaessa Euroopan sotilaallisesta tilasta, Natosta tai esimerkiksi mainitsemasi oikeistolaisen Ranskan suhteesta näihin mieleeni tulee Humen giljotiini: miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten niiden pitäisi olla. Ts. mikäli Sarkozy haluaa vahvempaa otetta Natossa, se ei tarkoita, että myös meidän pitäisi toimia niin.
Merkittävää tässä keskustelussa on muun muassa, miten suhtaudumme ns. realistisen koulukunnan kritiikkiin (mainitsit ydinaseet), miten tavoittelemme rauhaa ja kuten sanoit, onko Nato ylipäänsä sellainen organisaatio, jollaiseen eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan tulisi perustua. Tässä on minusta aineksia pidemmälle ja monitasoisemmalle diskurssille.
Kommenttisi loppukaneetti oli arvostettava.
Ville: Kirjoitin että ”suomalaisten enemmistö”, en ”suomalaiset”, ja yksiselitteisyydellä tarkoitin että kanta on ”ei” eikä ”ehkä”. Sonia jo kommentoikin hyvin muotoiluasi tutkimuksesta. Itsekin pidän kyseenalaisena sellaista aliarviota, että kanta vaihtuisi heti jos esim. presidentti kehottaisi. Eri tilanne voi tulla jos esim. ehdoin tahdoin äänestämme seuraavaksi presidentiksi tunnetun Nato-kannattajan – tuolloin vaalitulos kertoisi enemmän haluistamme kuin se mitä täten valittu johto odotetusti linjaisi.
Hildur: ”Heinäluoman väitetty halu” keskustelun hillitsemisestä ei ollut oma analyysini vaan perustui uutisiin. Sen sijaan ”väitetty halu” Nato-joukoista oli analyysini ja tätä analyysiä tuin koko jutulla sekä mainitsemillani lähteillä, uutisilla. Mainitsemistani ja muistakin lähteistä voidaan varmaan tehdä muitakin analyysejä, s’il vous plait.
Minäkin olen eri mieltä Johanneksen ja Villen kanssa siitä että Nato-kielteisyys johtuu ”nimenomaan seurauksena poliittisen johdon kielteisestä kannasta”. Ongelmia ovat kyseenalaiset hyödyt ja itse ajattelen liittymisestä seuraavan myös haittaa; pidän ongelmallisena liittymistä USA-rintamaan mitä Nato-jäsenyys kiistatta olisi; vaikka taloudellinen puolikin on huomionarvoinen, ensi sijassa kavahdan ihan sotilaalliseen USA-rintamaan liittymistä.
Lisäksi ymmärrän että isoja päätöksiä on turvallista tehdä joukossa, vaikka muuten en näekään samanaikaisuutta Ruotsin kanssa erityisen olennaisena. Tämäkään ei tosin ollut juttuni pointti vaan Heinäluoman linjaus ajasta sinänsä; kirjoitukseni käsitteli Eeroa, ei Natoa. Sinänsä Pete ja Arto tuntuvat pitävän Heinäluomaa jossain määrin Nato-mielisenä, joten Hildurin kritisoima analyysini taisi saada vähän tukea.
Pete ja Pekka: Mitä tulee YK:n kyvyttömyyteen toimijana, mielestäni esim. Burman tilanne on kieltämättä surullinen esimerkki siitä, mutta oikea ratkaisu on YK:n kehittäminen voimakkaasti eikä Natoon liittyminen eli olen enemmän kuin samaa mieltä Pekan kanssa. Venäjällä on omat intressinsä esim. Burma-keskustelussa eikä meidän tarvitse heidän retoriikkaansa kiinnittää tässä sen enempää huomiota.
Johannes: Kuten todettu, Norjassa on kriittisiäkin näkemyksiä Naton relevanssista ja äskettäin Hesarissakin norjalaista pohdintaa siitä, realisoituisivatko turvatakuut aikuisten oikeesti. Mielestäni on myös jotensakin hatara vastaus Sonialle perustella että Nato-jäsenyys ei estäisi meitä toimimasta rauhan ja solidaarisuuden puolesta
En usko Naton auttavan pätkän vertaa meitä sen enempää kuin muitakaan, jos jotkut kaverit päättävät ydinaseen räjäyttää. Sellaiseen realistiseen koulukuntaan minä kuulun. Valitettavasti YK ei siinä tilanteessa auta sen enempää, mutta YK:ssa näen kokonsa ja jäsenkuntansa, historiansa ja luonteensa vuoksi enemmän potentiaalia rauhan ja solidaarisuuden edistämisessä. Voinemme luetelle YK:n ja sen järjestöjen suoria toimia näiden päämäärien edistämiseksi ilman käänteisiä kysymyksiä ja vastauksia. Lisäksi pohjoinen yhteistyö ja Euroopan tason toiminta ovat tärkeitä ja paljon Natoa olennaisempia.
Inari en oikein ymmärrä sitä että esität foormeita EU, YK, pohjoinen yhteistyö ja NATO ikään kuin vaihtoehtoina (tai oikeammin kaikkia muita vaihtoehtoina Natolle) kun nillä on kaikilla aivan oma funktionsa ja ne pikemminkin täydentävät toisiaan. Vain Nato on noista taho jolla on edellytyksiä toimia paikoissa joissa jo palaa.
Tottakai Natossa on Yhdysvalloilla suuri painoarvo. Eikö ole kuitenkin parempi että se on Naton kautta sidottu turvallisuuspoliittiseen yhteistoimintaan muiden demokratioiden kanssa? Eikö Suomen, Ruotsin ja Itävallan jäsenyys Natossa olisi näin eurooppalaisen näkemyksen vahvistamista siinä?
Ja toivottavasti tosiaan seuraavaksi presidentiksi valitaan Nato-myönteinen ehdokas. Nimittäin Lasse Lehtinen, hänellä kun voisi olla mahdollisuuksia sen toisen Nato-myönteisen ehdokkaan voittamiseen ;-)
Pete, yhteenliittymät täydentävät toki toisiaan, mutten silti ja siksi näe Naton relevanssia meille.
Joo, olen sitä mieltä et ainoa syy liittyä Natoon on lisätä Euroopan painoarvoa. Mielestäni kuitenkin jo argumentti sinällään kertoo aika monia muita syitä olla liittymättä, jotka Petekin tuntuu myöntävän viitatessaan arvoon joka tulee USAn sitomisesta yhteistyöhön. Ja sanokaas nyt kaverit, luuletteko että tosiasiallinen päätöksentekotapa tai painoarvo ihan oikeasti muuttuisi johonkin vaikka Suomi liittyisi, ja vaikka samaan aikaan liittyisi Ruotsikin.
Ei ehkä paljoa, mutta on tuota käytetty ihan legitiiminä argumenttina mukaanmenolle muihinkin kansainvälisiin yhteenliittymiin, joissa Suomen paino ei valtaisa ole.
Mihin suuntaan Naton päätöksentekoa muuten pitäisi muuttaa jos sitä kerran pitäisi? Mitä se tekee "väärin"?
Tässä yhteydessä on pakko todeta, että keskustelua on käyty huomattavasti asiapitoisemmin argumentein puolin ja toisin kuin mihin suomalaisessa Nato-perinteessä on totuttu. Hienoa, hienoa.
Inarille on pakko todeta, että kirjoitin kansan ottavan huomioon poliittisen johdon kannan omassa ajattelussaan. Se voi tarkoittaa, mutta ei ollenkaan aina tarkoita, että kansa ajattelisi johtajiensa tavoin. Jos kuvitellaan hypoteettinen tilanne, että vaikkapa tasavallan presidentti julkisesti ja avoimesti liputtaisi pikaisen Natoon liittymisen puolesta, varmasti se vaikuttaisi kansalaisten ajatteluun muodossa tai toisessa. Mutta ei se silti tarkoittaisi, että kansalaisten enemmistö välttämättä olisi tässä tai jossakin muussa kyllä-ei -tyyppisessä kysymyksessä presidentin kanssa samaa mieltä.
Vastaukseni Sonialle Natosta suhteessa demokratiaan, sosialismiin ja rauhaan ei pyrkinyt olemaan kaikenkattava, koska sitä se ei ole. Pidin silti aiheellisena tuoda tiettyjä näkökohtia esiin. Vierastan suuresti sitä ajattelustani kenties (toivottavasti ei) tehtyä oletusta, että Nato-jäsenyyden olevan meille hyödyksi kun ydinsota on syttynyt. Jos Naton turvatakuille nyky-Euroopassa vielä on tarvetta, se tarve on sodan ehkäiseminen, ei sodan käyminen. Ydinsodan koittaessa me kaikki nimittäin kuolemme, olimme sitten liittoutumattomia tai emme.
Sonialle ja myös Inarille on vielä todettava, että Suomen itsenäisyys on tärkeä aina ja kaikkiin suuntiin. Nato-jäsenyys toisi meille sananvaltaa lähes koko Euroopan laajuisen liiton asioihin. Nyt liiton päätökset vaikuttavat toimiimme monella tavalla, mutta emme voi niihin itse vaikuttaa. Tähän myös viittasin toisen kirjoitukseni lopussa: Naton jäsenkirja itsessään ei ole välttämättä ole se merkityksellinen kysymys, mutta Natosta olemme riippuvaisia joka tapauksessa, halusimme tai emme.
Pekalle: En millään tavoin esittänyt kantaa Sarkozyn linjaan tai kehottanut Suomea sitä tukemaan. Totesin vain, että nyt kaikki vähänkin suuremmat EU:n jäsenet rakentavat turvallisuuspolitiikkansa Naton ympärille, Suomessa yleiset puheet Euroopan turvallisuuden rakentamisesta esim. EU:n varaan ovat siten pitkälti vailla todellisuuspohjaa. Jos turvatakuut nykymaailmassa ovat jääneet irrelevanteiksi, Nato-jäsenyydestä ei kaiken järjen mukaan ole meille muuta hyötyä tai haittaa kuin aloitekykyä ja eräissä kysymyksissä veto-oikeuden tuova rooli, ja toisaalta niihin liittyvä vastuu. Eurooppalaista äänimäärää Natossa Suomi tuskin juuri lisäisi, mutta aloitteentekokykyä voisimme lisätä sitäkin enemmän, ainakin jos ulkopoliittisen linjamme pitkää perinnettä kyettäisiin jatkamaan. Ilman rohkeaa aloitteellisuutta Naton eurooppalaistuminen ei yksinkertaisesti saa tuulta siipiensä alle.
Lähetä kommentti