Maailmanlaajuinen liike?

Sosialidemokraatit ovat, joko yksin tai yhdessä keskipuolueiden, eli maltillisen porvariston kanssa, rakentaneet ainakin jonkinasteisen hyvinvointiyhteiskunnan paitsi suureen osaan Euroopasta, myös moniin muihin maailmankolkkiin kuluneiden vuosikymmenten aikana. Vaikka sosialidemokraatteja on ollut lähes kaikkialla maailmassa, ja liike on edelleen maailman suurin, sosialidemokraattinen menestystarina on silti perustunut kansalliseen viitekehykseen ja demokraattiseen sosialismiin termin perinteisimmässä mielessä: hyvinvointivaltio on ollut pitkälti valtiojohtoisuuden ja sääntelytalouden riemuvoitto.

Toisen maailmansodan jälkeen suurimmat maailmanpoliittiset murrokset ovat liittyneet toisaalta neuvostososialistisen mallin romahtamiseen itänaapurissamme, toisaalta maailman talousjärjestelmän globalisoitumiseen. Kaksinapaisen maailmanjärjestyksen päätyttyä ja talouspoliittisen keskinäisriippuvuuden yhdistäessä vapaan markkinatalouden puitteissa lähes koko maailmaa, aika on ajanut väistämättä ohi kansallisista hyvinvointivaltioista, ja pitkälti myös keinoista, joilla ne rakennettiin.

Kaikki sosialidemokratian haasteet eivät tietenkään liity globalisaatioon tai maailmanlaajuisen hegemonian saavuttaneeseen uusliberalistiseen ajatteluun. Kyky jatkaa yhteiskunnan uudistamista myös uuden, globalisoituvan maailmanjärjestyksen olosuhteissa on silti liikkeemme tulevaisuudelle elämän ja kuoleman kysymys.

Lähtökohdat sosialidemokraattiselle politiikanteolle yleismaailmallisessa viitekehyksessä eivät tietenkään ole parhaat mahdolliset. Poliittista päätöksentekoa hahmotetaan edelleen kansallisvaltioiden kautta, samalla kun kansallisesta viitekehyksestä yhä suuremmassa määrin on tulossa irrelevantti pääomille, tuotannolle ja myös kansalaisyhteiskunnalle.

SDP:n viime eduskuntavaalikampanja keskittyi hyvin pitkälti kansallisten teemojen ympärille. Tämä oli onneton ratkaisu useistakin syistä: paitsi että yhteiskuntamme tulevaisuuteen vaikuttavat prosessit entistäkin suuremmassa määrin ovat valtioiden rajat ylittäviä, sosialidemokraattinen liike maailmanlaajuisen luonteensa vuoksi voisi vaikuttaa myös laajempiin kuin kansallisiin kysymyksiin. Kansalliseen keskittyminen antoi kuvan, että joko me, maailman laajin poliittinen liike, emme Suomessa kykene valtioiden rajat ylittävien tavoitteiden edistämiseen, tai – mikä vielä pahempaa – pidämme tällaista kehitystä epätoivottavana. On jopa esitetty, että äänestäjäkunta ei ole ”ulkopolitiikasta”, eli arkeemme vaikuttavista ylikansallisista kysymyksistä kiinnostunut. Onkohan niinkään? Vai onko sittenkin niin, että kiinnostusta herättämätön on ainoastaan näiden kysymysten edessä vaikeneva puolue?

”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue: se tuomitsee kaikki kansojen etuoikeudet samoin kuin syntyperän, sukupuolen ja varallisuuden etuoikeudet sekä julistaa, että taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on.”

Tuo toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan kuulostaa kaukaiselta utopialta. Sitä se tavallaan onkin, onhan se sitaatti Forssan ohjelmasta vuodelta 1903. Niin paljon kuin näkemyseroja sosialististen ja työväenpuolueiden kesken eri puolilla maailmaa vallitseekin, jaamme silti ainakin suurin piirtein yhteisen ajattelutavan, yhteiset arvot ja tavoitteet. Ylikansallisten sosialidemokraattisten tavoitteiden edistämisen on siksi oltava luontainen osa sosialidemokraattista politiikkaa, ei kaukainen utopia.

Tavoitteenasettelullisesti ja toimintatavoiltaan maailmanlaajuinen sosialidemokratia on toistaiseksi kenties utopia, mutta eurooppalaisessa mittakaavassa mahdollisuudet ovat jo nyt huomattavat, jos osaamme käyttää vaikutusvaltaamme Euroopan unionissa harkiten. Unionilla, jonka tavoitteet ovat markkinoiden vapauttamisessa ilman kykyä edistää oikeudenmukaista tulonjakoa, ja jonka toimintakyky rajoittuu hallinnointiin päätöksenteon sijaan, ei ole tulevaisuutta. Sosialidemokraattien kaikkialla Euroopassa on siksi, unionin tulevaisuuden turvaamiseksi, ryhdyttävä kaikella tarmollaan edistämään unionin hallinnon modernisoimista. Uuden perussopimuksen merkitys päätöksentekoa selkeyttävänä ja rakenteita kodifioivana dokumenttina on keskeinen, mutta kehitys ei saa siihen päättyä.

Nykyinen malli, jossa unionin poliittiset kannat muodostuvat jäsenvaltioiden ennemmin kuin Euroopan laajuisten poliittisten ryhmien kautta, tuo etualalle kansallisvaltiot poliittisten ajattelutapojen sijaan, sen lisäksi, ettei eurovaaleissa äänestäjä millään tavoin voi vaikuttaa komission kokoonpanoon. Tämä malli on paitsi erittäin epädemokraattinen, myös aikansa elänyt. 2000-luvun unioni ei yksinkertaisesti voi toimia samoin periaattein kuin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta 1700-luvulla, jos tahdotaan, että valtaa unionissa käyttävät jäsenmaiden kansalaiset ennemmin kuin jäsenmaiden hallitukset. Komission rooli on siksi uudistettava vastaamaan parlamentaarista hallitusta, joka nauttii lakiasäätävän Euroopan parlamentin luottamusta. Komission on oltava poliittinen, ja rakennuttava aitoon hallitus-oppositio-asetelmaan nojautuen. Tämä on ainoa tapa tehdä europarlamentista aidosti merkityksellinen, ja ainoa tapa saada komissio vastaamaan toimistaan eurooppalaisille äänestäjille.

Väistämättä kysymykseen unionin tulevasta rakenteesta liittyy myös kysymys omista tavoitteistamme vuoden 2009 eurovaaleissa. Luotammeko eurovaalivoittoon hätäisesti tehdyllä kampanjalla, jota koristavat Suomen lipuin, ja ”Ei uudistuksille” -henkisin iskulausein täytetyt julisteet? Vai yhdymmekö muiden eurooppalaisten sosialidemokraattien kanssa samaan rintamaan kannattamaan Sosiaalista Eurooppaa ja esimerkiksi Euroopan sosialistipuolue PES:n kampanjaan lapsista huolenpidon puolesta? Se on valinta kansallisten erityisratkaisujen ja kaikkien eurooppalaisten yhdenvertaisuuden välillä. Forssan ohjelmaan viitaten, se on valinta kansallisten etuoikeuksien ja sosialidemokratian välillä.

Johannes Erra

Vieraskynä 18.10.2007

ET-työryhmä on päättänyt julkaista meille lähetetyn kirjoituksen vieraskynänä. Kirjoituksessa ei esitetä työryhmän, vaan kirjoittajan kantoja asioihin.

Mistä uusliberalismi Suomessa lähti?

Erkki Tuomioja käytti hiljattain hyväkseen tilaisuutta Nyt-liitteessä synkäksi yksinpuheluksi nimetyssä jutussa voidakseen kritisoida jo jonkin aikaa jatkunutta poliittista suuntaa Suomessa, vaikka – kuten jutussa todetaan – kyse ei tietenkään ole Suomessa ainutlaatuisesta suuntauksesta.

Siinä olen kuitenkin eri mieltä, että uusliberalismi olisi lähtenyt Suomessa leviämään vasta laman jälkien korjailussa. Jo vuonna 1987 nimittäin perustettiin työryhmä pohtimaan hallinnonuudistuksia Suomessa. Hallinto-oppineet tuntevat suuntaukset nimellä New Public Management (NPM). Kyse on Margaret Tchatcherin opeista; toinen aalto rantautui Suomeenkin.

Keskeisiä kohtia ovat mm. hallinnon keskityksen purku, erityisesti koskien keskushallintoa, asiakasretoriikka ja palvelujen yksilöllistäminen. Suomessa valta-aseman saanut universaalien hyvinvointipalvelujen tuotantotapa siis muuttui siten, että keskushallinnon valvonnan lievetessä ja hävitessä palvelutuotannosta tuli maan eri osissa erilainen. Palveluista saadaan yksilöllisempiä purkamalla sääntelyä, jolloin virkamiesten / palveluntarjoajien valta – samalla mielivalta – kasvaa. Meillä on perinteisesti ajateltu että vahva sääntely takaa tasa-arvon. Viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa ollaan kuitenkin kuljettu tultua tietä takaisin.

Merkittävimpiä yksittäisiä osia on kaikille hallinnonaloille levinnyt tulospalkkaus. Yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä kohistiin sen käyttöönoton yhteydessä, enkä väitä, ettei aiemmassa palkkausjärjestelmässä olisi ollut omia ongelmiaan. Sen sijaan totean, että sosialidemokraattiset opetusministerit ajoivat NPM:n mukaisen talous- ja tulosohjausjärjestelmän yliopistoihin, joita saatettiin pitää viimeisimpinä saarekkeina, joihin järjestelmä ei ollut yltänyt. Jo tuota ennen toiset sosialidemokraattiset ministerit olivat omilla sektoreillaan ajaneet NPM-uudistuksia.

Ei kai muuten oltaisi päästy Juha Siltalan mainitsemaan tilanteeseen, jossa kukaan ei tunnusta kannattavansa uusliberalismia, mutta jotenkin sen tavat on omaksuttu kaikkialla (HS 7.10, arvioidessaan Patomäen kirjaa)

Mistä uusi suunta? Kun 20v on kulunut työryhmän perustamisesta, löytyisikö puhtia perustaa uusi ryhmä pohtimaan, kuinka tehtyjä muutoksia saisi peruttua? Olisiko NPM korvattava Suomessa OFPM:lla, vanhalla suomalaisella julkishallinnolla? Olisiko sosialidemokraateista tähän, vai jostakin muusta puolueesta/ryhmästä, vai ei kenestäkään?

Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003

700 sen olla pitää!

Puoluekokoukseen valmistautuvassa SDP:ssä käy kuhina siitä, millaista politiikka ja millaisella rakenteella mennään eteenpäin. Puolueen demokraattisen toiminnan kannalta keskeinen uudistus, puoluekokouskauden kaksivuotistaminen on saanut laajaa kannatusta aktiiveilta ympäri maan. Toivon että tahto uudistaa puoluekokouskautta viedään loppuun asti kesän 2008 puoluekokouksessa. Puoluekokouksen koon kasvattaminen on herättänyt myöskin positiivista vastakaikua aina puolueen puheenjohtajaa myöten. Mutta konkreettiset esitykset puoluekokouksen koon kasvattamisesta ovat toistaiseksi puuttuneet. Joidenkin mielestä maltillinen edustajien määrän kasvattaminen riittää, tällöin puhutaan edustajien määrän kasvattamisesta 100 edustajalla 450:een. Minun mielestäni maltilliset koon kasvattamiset eivät riitä. Kaikki tietävät, että nyt on se hetki puolueen historiassa, jolloin rakenteelliset uudistukset pitää tehdä.

Miksemme saman tein tuplaa puoluekokousedustajien määrää? 700 edustajaa olisi sopivan kokoinen määrä linjaamaan sosialidemokraattisen kansanliikkeen tulevaisuutta puoluekokouksissa. Puoluekokousedustajien määrän tuplaaminen olisi myös helppo toteuttaa, sillä se ei vaatisi erillisen tarkistuksen tekemistä piirien välisiin voimasuhteisiin. Puoluekokousedustajien määrän kasvattaminen ei ole taloudellinen kysymys, tämän ovat puolueen taloudesta vastaavat henkilöt todenneet. Viittaan jälleen myös Suomen Keskustaan, jonka hurmosjuhliksikin kutsutussa puoluekokouksessa maakuntien miehiä ja naisia on vielä runsaammin. Usein puoluekokouksen koon kasvattamista vastustavat pelkäävät, että puoluekokouksen poliittinen päätöksenteko puuroutuu, jos 350 edustajan sijasta paikalla onkin enemmän väkeä. Minun näkemykseni mukaan puoluekokouksessa tehtävä politiikan linjojen vetäminen tapahtuu varsin yleisellä tasolla jo nykyisin, joten se ei aseta esteitä edustajien määrän kasvattamiselle.

Puoluekokousedustajien valinnalle on tulevaisuudessa asetettava tiukemmat ehdot. Minun mielestäni jokaisessa piirissä pitäisi järjestää jäsenvaali valittavista edustajista. Enkä nyt tarkoita sopuvaaleja, vaan aitoja, demokraattisia vaaleja. Ehdotankin että henkilökohtaiset varaedustajat muutetaan varaedustajiksi, joiden järjestys määräytyy vaaleissa saadun kannatuksen kautta. Tämä käytännössä pakottaisi järjestämään vaalit kokousedustajista myös tilanteessa, jossa ehdokkaita on yhtä paljon kuin jaettavia paikkoja. Minusta olisi myös mielenkiintoista tietää etukäteen jotain puoluekokousedustajien poliittisista mielipiteistä. Nykyisin tuntuu siltä, että useimmat jäsenet tekevät valintansa sen mukaan, asuuko ehdokas samassa kunnassa tai kaupunginosassa kuin hän itse asuu. Ehkäpä ehdokkaiden mielipiteitä valottavalle vaalikoneelle olisi käyttöä myös näissä vaaleissa.

Mikko Koskinen

Järjestökone yskii - mistä lääke?

SDP:n uudistumistyössä on puhuttu paljon järjestörakenteen uudistamisesta. Kukaan ei tunnu kuitenkaan oikein varmasti tietävän mitä halutaan muuttaa ja millä tavalla. On esitetty vaatimuksia siitä, että toiminnan pitäisi olla avoimempaa ja helpommin lähestyttävää. Turhaa byrokratiaa pitäisi karsia pois ja kuolleita puolueosastoja lakkauttaa. Perinteisen toiminnan tilalle tai ohelle kaivataan vapaata verkostoitumista ja poliittisia keskustelufoorumeja. Jokainen idea on kannatettava, mutta toteuttaminen vaatii työtä.


Osa uudistuksista vaatii sääntömuutoksia, osa taas toimintatapojen muutosta. Jälkimmäinen voi olla aika paljon hankalampaa. Olen huomannut, että keskustelua toimintatapojen muutoksesta käydään hyvin pitkälti nuorten, aktiivisten, kaupunkilaisten puolueen jäsenten keskuudessa. Välillä myös allekirjoittaneelta hämärtyy se tosi seikka, että keskimäärin puolueen jäsen on jotain ihan muuta, kuin +/-30-vuotias akateeminen helsinkiläinen. Siksi järjestöuudistuksessa tulisi pitää mielessä erilaiset puoluejärjestöt ja niiden toimintatavat. Omasta mielestäni tärkeintä on se, että jokaisella uudella ja vanhalla puolueen jäsenellä on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa. Jos nämä tavoitteet toteutuvat, ei järjestörakenteen muodolla ole niin suurta väliä.


Puolueosastoja pitäisi yhdistää ja lakkauttaa. Tällä hetkellä puolueen säännöt kannustavat päinvastaiseen, koska puolueosastoilla on aina edustus piirin ja kunnallisjärjestön kokouksissa. On täysin turhaa pitää hengissä osastoa, jossa on vain muutama aktiivi eikä lainkaaan mielekästä toimintaa. Alueellisten puolueosastojen merkitys kuitenkin korostuu vaalien alla, kun tarvitaan talkoolaisia ja perustyön tekijöitä. Tämä on elintärkeää puoluetoimintaa, vaikka sen aina toisinaan unohtaakin.

Varsinais-Suomessa on puhuttu siitä, että piirikokous avattaisiin kaikille jäsenille avoimeksi. Tätä kautta saataisiin aikaan todellinen vaikuttamisen ja keskustelun foorumi. Piirikokous on kuitenkin useimmissa piireissä varsin merkittävä tapahtuma, jota mediatkin seuraavat. Aktiiviset paikalle tulijat voisivat myös käyttää aikamoista valtaa niin halutessaan. Se kannustaisi nuoriakin mobilisoimaan joukkonsa.

Saa nähdä millaisia uudistuksia puoluekokouksessa rohjetaan tehdä. Olen varma, että puoluekokouskausi muuttuu kaksivuotiseksi ja kokousedustajien määrää lisätään. Toivon, että tuplataan, eikä lisätä vain muodon vuoksi 50:llä tai sadalla. Näin kahden lisäksi toivon, että avoin piirikokous tulisi mahdolliseksi ja että puolueosastoja kannustetaan liittymään yhteen jollain vähimmäisjäsenmäärällä.

Mitä sinun mielestäsi muuta säännöissä pitäisi muuttaa?

Hanna Isbom

Vieraskynä 19.9.2007

ET-työryhmä on päättänyt julkaista meille lähetetyn kirjoituksen vieraskynänä. Kirjoituksessa ei esitetä työryhmän, vaan kirjoittajan kantoja asioihin.

Mihin Heinäluoma asettuu ulkopolitiikan jatkumossa?

Ulkoministerin sekä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan puoluejohtaja J. Katainen arvosteli hiljan nostalgista vetäytyvyyttä ulkopolitiikan linjana. Verraten vähän oli hänellä kiitettävää Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjassa.

Kokoomusjohto kannattaa edelleen Natoon liittymistä. Tietysti Kokoomus oli äskettäisessä Helsingin Sanomien jutussa (2.9.) puolueista positiivisin liittymään Naton nopean toiminnan joukkoihin.

Sosialidemokraatit kannattavat kansainvälistä vastuunkantoa. Maailman tapahtumat vaikuttavat meihin suoraan ja epäsuoraan ja niin pienten kuin suurtenkin maiden on tärkeää osallistua kansainväliseen yhteistyöhön. Jotakuinkin pitkällisestä Halosen-Tuomiojan-Lipposen linjasta on siirrytty nyt tilanteeseen, jossa sosialidemokraattinen puolue on Kokoomuksen jälkeen todellakin toiseksi positiivisin lähtemään Nato-joukkoihin (em. HS 2.9.) Muut puolueet ovat päähallituspuolue mukaan lukien kriittisempiä tai kielteisiä ja Rkp ei ottanut kantaa.

Heinäluoma linjasi, että osallistuminen joukkoihin on mahdollista. Varsin mahdollista, kun hän ottaa kantaa myös aikatauluun: mahdollisesti samaan aikaan Ruotsin kanssa. SDP:n ohella vain Kokoomus ottaa kantaa aikatauluun - miksi muut ottaisivatkaan kun suhtautuvat koko operaatioon kriittisesti tai kielteisesti.

Onkin kyseenalaista pyrkiä entistä tiiviimmin Nato-joukkojen mukaan tilanteessa, jossa Naton sisälläkin on voimakkaita erimielisyyksiä joukoista ja niiden koosta. Edes Yhdysvallat ei ole saanut kokoon tavoitemääräänsä. Tämä oli tietysti odotettavaakin maan sisällä lisääntyvästä sota- ja politiikkakritiikistä. Presidentin menettäessä lähimpiään ja yhdysvaltalaisten kiihtyvän vastustuksen ristitulessa on erityisen mielekästä odottaa heidän selvittävän oma tilanteensa ennen mukaan ryntäämistä, vaikka mukaan ryntääminen J. Kataista mukaillen olisikin kiistatta aktiivista ja tavoitteellista – eikä tavoitekaan liene suomalaisille epäselvä. Sen sijaan SDP:n tavoite on epäselvä.

USA-johtoiseen sotilasliittoon liittymisen vankkumaton epäsuosio suomalaisten keskuudessa on jatkuvaa ja perusteltuakin. Siitä huolimatta suomalaisia sotilaita tai sotilastarkkailijoita on tällä hetkellä Nato-johtoisissa operaatioissa 500. Määrä on peräti kaksinkertainen YK-johtoisiin operaatioihin verrattuna, sillä niissä olemme mukana 243 henkilön voimin.

YK:ssa mukanaolosta ei ole kuitenkaan eduskuntapuolueiden johto liiemmälti lausunut. Em. kyselyssä YK:n mainitsi ilman erikseen kysymistä vain perussuomalaisten puheenjohtaja. Muistammehan muuten, että heidän laariinsa valui merkittävästi demariääniä eri puolilla maata. Kuitenkin Suomi on sanonut tavoittelevansa YK:n turvallisuusneuvoston paikkaa. 192-jäseninen YK ei ole Heinäluoman ulkopolitiikan keskiöön mahtunut.

Heinäluoma siis oli kulkemassa kohti Naton nopean toiminnan joukkoja Ruotsin kanssa. Seuraavalla viikolla hän sen sijaan pyrki hillitsemään sekä keskustelua Naton nopean toiminnan joukoista että Kokoomuksen intoa kiirehtiä Natoon. Ensimmäinen toive on vaikeasti ymmärrettävissä. Jälkimmäinen toive on vanha, ja sitä on toivonut Suomen kansan enemmistö ”aina”.

Erityisen huolestuttavaa kuitenkin on toive hillitä keskustelua. Tällaista keinovalikoimaa ei tarvitse Vanhaselta omaksua vaan keskustelu on erityisen tärkeää, kun oppositiojohtaja Heinäluoma ei edes oppositiopolitiikan nimissä näytä asettuvan suomalaisten enemmistön joukkoon vastustamaan Natoa yksiselitteisesti.

Inari Juntumaa
SONK:n pääsihteeri v. 2003

SDP:stä johtava nettipuolue?

Varapuhemies Johannes Koskinen linjasi viimeisimpänä komeasti otsikon ajatuksen puolueesta www-maailman edelläkävijänä. Mitä se tarkoittaa? Onko se suurin www-budjetti vaaleissa? Näyttävimmät virtuaalikampanjat? Mitä?

Itse olen kokenut jonkin asteisen "heräämisen" netin suhteen. Vaalien alla tutustuin statistiikkaan siitä, kuinka alle 40-vuotiaista merkittävä ja koko ajan kasvava osa oli sitä mieltä, että heidän äänestyspäätökseensä vaikutti verkosta löytynyt materiaali. Tämä on tietysti puhtaasti survey-näkökulma, mutta paljastaa samalla uuden poliittisen tilan laajamittaista syntymistä. Tämä on se foorumi, jossa SDP:n on oltava läsnä.

Verkkomaailma tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia kommunikoida, vaikuttaa ja agitoida. Pirstaloituneessa mediaympäristössä se on yhä useammalle paikka, jossa esitetään rohkeasti oma mielipide. En halua fyysisen kontaktin ja keskusteluyhteyden katkeamista – kaikkea muuta, mutta verkosta on kerta kaikkiaan tullut paikka, jossa ei ole varaa olla olematta paikalla tai sitten olla läsnä huonosti.

Web 2.0 on verkon uusin massasuosion saavuttanut aalto. Yhteisöt, kuten MySpace, Facebook ja nuorten suosima IRC-Galleria ovat erittäin suosittuja. Niillä on satoja tuhansia käyttäjiä. Samoin blogeja syntyy kuin sieniä sateella. Totta on, että suurella osalla aktiivinen elinkaari on melko lyhyt, mutta uusien vuorovaikutuskanavien runsautta ei käy kiistäminen. Näissä paikoissa yhä useampi nuori ja nuori aikuinen viettää vapaa-aikaansa. Tällöin ei ole esimerkiksi yhden tekevää se, että toimiiko puoluepoliittisen yhteisön moderaattorina "nobody" vai kaikkien tuntema nuori parlamentaarikko.

Resursseja voi käyttää paljon ja niitä voi käyttää viisaasti. Koska kaupallisuus on vasta löytämässä monenlaisia keinoja tuottojen keräämiseen verkosta, on siellä tapahtuva toiminta usein vielä maksutonta. Erityisen tärkeää olisikin kyetä tukemaan innovatiivista sisällöntuotantoa. Lahjakkaita nuoria on paljon.

Poliittisen viestinnän avainkysymyksiin tulee jatkossa kuulumaan laadukas verkkojulkaisu. "Verkkotukikohdan" eli virtuaalisen sd-tavaratalon luominen on kokonaisuuden yhdistävä sateenvarjoajatus. Siihen kuuluisivat niin julkaisu, ristiin linkitetty blogiverkosto, erilaiset kyselyt ja mahdollisesti teemakohtaiset keskustelufoorumit, fyysisten tapahtumien elävä ilmoitustaulu, ad hoc –periaatteella syntyvät verkkoryhmät jne. Mitä mielikuvitus vain keksiikään.

Perusajatus on siis tietysti olla läsnä siellä, missä on mahdollista tavoittaa omalla viestillään yhteiskunnallisesti valveutuneita ihmisiä. Verkko on sitä nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa. SDP:n tulisikin nyt lähteä rakentamaan verkkovaikuttamisesta vahvemmin osana demokraattista prosessiamme pohtimalla äänestys-, kysely- ja keskustelumahdollisuuksia. Tämä työ on tehtävä niin puolueena omia potentiaalisia äänestäjiä ajatellen, kuin myös kansavaltaista demokratiaa vahvistavana liikkeenä.

Otetaanpa tämä asia nyt ihan aidosti vakavana ja tärkeänä kysymyksenä. "Be there or be square" pätee tämänkin aiheen kohdalla.

Arto J. Virtanen

Lahden jälkeen

Tulevaisuusfoorumi tuli, meni ja jätti jälkeensä hiukan kaksijakoisen olotilan. Lahteen oli kokoontunut viitisensataa demaria yhteiskunnan eri aloilta. Pitkästä aikaa keräännyttiin yhteen asiakysymysten äärelle. Puhuttiin ilmaston- ja työelämän muutoksesta, globalisaatiosta, hyvästä elämästä, julkisista palveluista. Suurista, tärkeistä asioista. Ilmapiiri oli rento, keskusteleva ja tärkeistä sisällöistä huolimatta hetkittäin suorastaan hilpeä. Puheenjohtajakin vaikutti saaneen päälle aivan uuden vaihteen. Heinäluoman puheenvuorot olivat välittömiä ja puheenaiheet kytköksissä arkeen. Ilahduttavaa oli sekin, että puoluejohto tunnusti jäsenten parempien osallistumismahdollisuuksien tarpeen ja vaikutti ottaneen omakseen ainakin joitakin niistä rakenteellisista kehittämisideoista, joita muun muassa Epämiellyttävä totuus on yrittänyt nostaa esille. Näiltä osin päivä oli hieno kokemus.

Paluumatkalla bussissa päivän saldoa laskeskellessa oli kuitenkin myönnettävä, että jos unohdetaan hyvä show ja toverien kanssa keskustelemisen tuoma tyydytys, konkreettista sisältöä Tulevaisuusfoorumissa ja varsinkin puoluejohdon esiintymisessä olisi voinut olla enemmänkin. Toki Heinäluoman puheelle oli viime kuukausien aikana ehtinyt kertyä jo melkoiset odotukset, mutta on tässä toisaalta ollut myös ruhtinaallisesti aikaa valmistautua. Oli tietysti hyvä, että Heinäluoma selkeästi ilmaisi tarpeen panostaa ilmastonmuutoksen torjuntaan ja sosiaaliturvan yksinkertaistamiseen, mutta eivät nämä mitään uusia asioita ole. Muut puolueet ovat jankuttaneet niistä jo kauan, ja kaikki me olemme olleet niistä tietoisia vielä kauemmin. Tietysti kyseessä oli eräänlainen lähtölaukaus keskustelulle, kuten päivän aikana moneen otteeseen sanottiin. Mutta eikö näin isoista asioista olisi pitänyt olla esittää jotain kouriintuntuvaa jo ennen eduskuntavaaleja? Vaalien jälkeenkin on ollut aikaa jo puoli vuotta, ja nyt vasta aloitetaan keskustelu. En suostu uskomaan, ettei puolueen johdolta löydy edes puolivalmiita ajatuksenraakileita, joita voisi heittää keskusteluun. Ettei vain olisi kyse siitä, että pelataan aikaa ensi puoluekokousta silmällä pitäen?

Kaiken kaikkiaan Lahdessa katsottiin edelleen liikaa menneisyyteen ja liian vähän tulevaisuuteen. Vieläkään ei näytä löytyvän ketään, jolla olisi rohkeutta pistää itsensä peliin ja ilmoittaa, että tätä minä haluan meidän tavoittelevan, ja näin me sen saavutamme. Yksikin tällainen konkreettinen avaus olisi minun kantiltani katsoen tehnyt päivästä koko lailla täydellisen. Vaikkei vielä tällä kertaa niin käynytkään, täytyy sanoa, että palatessa bussissa istui sentään jonkin verran toiveikkaampi solisaliratti kuin vielä menomatkalla.

Saija Jokela